Kampanjan jaksorakenne monotonisuuden välttämiseksi

Koen monet pidemmät roolipelikampanjat tylsistyttäviksi, koska niissä on sama ongelma kuin monessa toimintavideopelissä: grind. Eli samanlaisena pysyvä perusaktiviteetti, joka on aluksi viihdyttävää, mutta joka muuttuu puuduttavaksi, koska sitä pitää toistaa lukemattomia kertoja ilman näkyvää muutosta tai kehitystä mihinkään suuntaan.

Vanha Dungeons & Dragons ratkaisi tämän huolen jo vuosikymmeniä sitten ja toteutin sen vahingossa myös Pyöreän pöydän ritareissa. Kyse on kampanjan jaksorakenteesta.

Kampanjavalinta talvelle: Punaisen auringon alla

Vuodenvaihde toi tuttuun tapaan eteen pohdinnat tänä keväänä pelattavasta kampanjasta. Asetin sopivalle pelille muutamia valintakriteerejä ja kerron, miten valittu peli on pelipöydässä toiminut.

Skenet roolipelikulttuurin vahvuutena

Olen käyttänyt kotimaisesta roolipelikulttuurista puhuessani käsitettä ”skene”. Sittemmin eräs tuttuni pyysi jättämään tämän termin pois, koska se on lainaa räppipiireistä ja kantaa siten epämukavia mielleyhtymiä. Niinpä olen puhunut skenen sijaan ”roolipelikentästä”. Koitan kuitenkin tässä selittää, miksi skene on merkityksellinen termi kotimaisesta roolipelikulttuurista puhuttaessa.

Eskapismista todellisuuden kohtaamiseen

Käymissäni viimeaikaisissa roolipelikeskusteluissa olen pistänyt merkille, että monelle roolipeliharrastajalle pelaamisessa on kyse eskapismista, todellisuuden hetkellisestä unohtamisesta. Oma pelimotivaationi on aivan toisella suunnalla. Kuvittelin, että olen kirjoittanut tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten, mutta en ainakaan heti löytänyt vanhaa tekstiäni. Kerran vielä siis.

Turvamekaniikat roolipeleissä

Viime vuosina roolipelikulttuurissa on ruvettu puhumaan turvallisuudesta ja turvamekaniikoista, kuten X-kortista tai aihesisältölistauksista. Pengastelin vähän mistä keskustelu lähti liikkeelle ja mistä turvamekaniikat ovat peräisin. Pohdiskelen lopuksi mikä niiden tarpeellisuus on pöytäroolipeleissä.