Edellisestä Ropecon-raportistani onkin kulunut jo tovi, kun en nykyään enää ehdi tapahtumaan joka vuosi. Tänä vuonna pääsin kuitenkin paikalle ja oli mukava olla näkemässä, miten skenemme päätapahtuma on asettumassa Helsingin Messukeskukseen.
Muistikuvieni mukaan olen takavuosina panostanut coniaikani pelaamiseen. Olen omissa piireissäni pääsääntöisesti pelinjohtajana, joten pelitapahtumat tarjoavat mahdollisuuden istua välillä pelaajan paikalle. Tämän takia minusta tuntuu, että olen monena vuotena mennyt coniin saamaan, ottamaan vastaan toisten hyvyyttä. Koitin tänä vuonna toimia tässä suhteessa hieman toisin.
Ammattimainen meininki
Ropecon järjestettiin tänä vuonna toista kertaa Messukeskuksessa, mutta minä olin paikalla ensimmäistä kertaa. Nyt ymmärrän, miksi niin moni kommentoi viime vuonna uutta paikkaa. Messukeskus nimittäin tarjoaa tapahtumalle aivan toisenlaiset puitteet kuin pitkään palvellut Dipoli.
Kuten nimestä voi päätellä, Messukeskuksessa on tilaa. Pääkäytävät ovat leveitä ja korkeita, hallit tilavia ja avaria. Muutamat käytävien varsilla istuvat tyypit eivät tuki käytävää niin kuin Dipolissa tapasi käydä. Muistelen joidenkin harrastajakavereiden kuvanneen Messukeskusta vähän kolkoksi kodikkaaseen Dipoliin verrattuna. Minulle Messukeskuksesta kuitenkin huokuu ammattimainen fiilis. Paikka tuo mieleeni Gen conin ja Spiel Essenin kaltaiset suurtapahtumat, jotka eivät ole enää ihan pientä harrastelijanäpertelyä. Messukeskus haastaa minuakin olemaan hieman ammattimaisempi, olemaan tyytymättä perinteiseen ja tasalaatuiseen tulokseen.
Paikan tilavuuteen vaikuttaa toki sekin, että kävijämäärä ei ole kasvanut samassa suhteessa neliöiden lisääntymisen kanssa. Ropeconin lehdistötiedotteen mukaan tapahtumassa oli ”sunnuntaiaamuun mennessä yli 4000 kävijää”, mikä on tietääkseni enemmän kuin viime vuonna, mutta merkittävästä kävijämäärän kasvusta ei käsittääkseni ole kyse. Messukeskus on kallis paikka järjestää conia, joten paineita lipunhinnan korottamiseen saattaa olla jatkossakin. Toivottavasti Ropecon ei sentään kehitä tästä itselleen taloudellisia ongelmia.
En testannut conin järjestelyjä järin laaja-alaisesti, mutta ainakin omalta kohdaltani kiitän kaikkia coniorganisaattoreita: Kokemuspisteen ympärillä levittyvä vapaa pelailu toimi sujuvasti ja sähköinen ilmoittautuminen pöytäpeleihin pyöri epäilyistä huolimatta moitteettomasti. Pidän siitä, että pelipaikkoja ei jaeta nopeusjärjestyksessä ja että myöhemmin alkaviin peleihinkin ehtii rauhassa ilmoittautua. Nykyjärjestelmällä pelipaikat siis jaetaan vasta varttia ennen pelin alkamista. Jos jossain kohtaa jääkin kokonaan ilman peliä, on seuraava mahdollisuus päästä mukaan peliin jo tunnin kuluttua.
Peliä lapsille
Olin pannut merkille, että Ropeconin ropetarjonnassa ei takavuosina ole ollut kovin paljoa lapsille suunnattuja vaihtoehtoja. Pidän kuitenkin tärkeänä, että skene avautuu myös lasten suuntaan. Minulla on myös aiempaa kokemusta koululaisten kanssa pelaamisesta, joten kyseessä ei ollut mikään tavaton loikka. Valitsin pelikseni Astraterran, koska se on paitsi tarkoitukseen sopiva myös peli, jonka pelistä kiinnostuneet voivat etsiä conin jälkeen käsiinsä. Valmistelin yksinkertaisen skenaarion, jossa oli modulaarisia osia, niin että pystyisin tarvittaessa lisäämään tai poistamaan siitä erinäisiä seikkailun vaiheita.
Peli-ilmoitus tulikin täyteen ja itse asiassa päädyin lopulta ottamaan enemmän pelaajia kuin olin alunperin aikonut. Tämä ei ollut ihannetilanne, koska isompi pelaajamäärä tarkoittaa vähemmän tilaa kullekin pelaajalle, mutta en toisaalta halunnut ruveta etsimään sitä ylimääräistä pelaajaakaan. Peli itsessään kulki mukavasti, vaikka pelaajien ratkaisut estivätkin minua käyttämästä joitakin valmistelemistani seikkailun käänteistä. Tämä johti siihen, että kolmen tunnin pituisena ilmoitettu peli päättyi jo noin kahden tunnin kohdalla. Tämä ei kuitenkaan sikäli näyttänyt olevan ongelma, että osa pelaajista näytti jo hieman väsyvän pelaamiseen. Kaikkiaan neljän lapsen ja yhden aikuisen kanssa pelaaminen oli itselleni pelinjohtajana hyvä kokemus, tämä pitää muistaa tehdä ensi vuonnakin.
Puhetta uskonveljille ja -sisarille
Kristillinen usko on ollut osa elämääni lapsesta saakka, ja olen pitkään halunnut tuoda sitä ilmi myös roolipelikulttuurissamme. Uskon, etten ole tässä suhteessa ainoa: Ropeconissa on joskus noin vuosikymmen sitten järjestetty aihetta käsittelevä paneelikeskustelu ja maassamme toimii useita seurakuntien pyörittämiä roolipelikerhoja. Kyse on siis enemmänkin näkyvyyden kuin olemassaolon puutteesta. Niinpä päätin järjestää luennon kristillisistä roolipeleistä. Halusin luoda eräänlaisen kohtaamispaikan toisille kristityille roolipelaajille.
Kävin luennolla läpi roolipelaamista kristillisen teologian näkökulmasta ja listasin yli 20 roolipeliä, jotka sopivat hyvin kristillisten teemojen käsittelyyn. Moni tuli kiittelemään luennon jälkeen, joten selvästikin tällaiselle oli tilausta. Skenessämme kun suurinta äänivaltaa tuntuvat käyttävän kristinuskoon vihamielisesti suhtautuvat tyypit, joten monelle uskovaiselle harrastajalle voi joskus tulla vähän orpo olo. Vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole välttämätöntä: Kuulin luennon jälkeen yhdeltä itsensä ateistiksi nimittämältä tyypiltä, että hän oli pelannut helluntailaisen pelinjohtajan porukassa ilman mitään ristiriitoja.
Tunnustusta paremmille
Roolipelikulttuurimme on harrastuksen luonteesta johtuen aika sirpaleinen: kukin porukka touhuaa omiaan omalla tyylillään. Pidän itse skeneyhteyttä arvossa ja olen tehnytkin useamman yhteistyöprojektin tätä edistääkseni. Toinen keino vahvistaa skeneyhteyttä on kehua toisten tekemää hyvää työtä.
Minulla oli jo tapahtuman alkupuolella ilo ja kunnia ojentaa Wille Ruotsalaiselle kunniakirja hänen pitkäikäisestä ja aktiivisesta työskentelystään skenemme hyväksi. Kuten siinä yhteydessä Willelle totesinkin, itselleni hän on tullut tutuksi nimenomaan hyvänä conipelinjohtajana. Wille ei ole pelipöydässä esittelemässä omia hienoja skenaarioitaan, vaan tukemassa pelaajien osallistumista. Hän on niitä tyyppejä, joiden nimi peli-ilmoituksessa on laadun tae.
Ropeconin loppupuolella puolestaan pääsin pelaamaan Petri Leinosen vetämää The Quick -roolipeliä. The Quick on siis loppusuoralla oleva tuleva uusi kotimainen roolipeli, jonka eräs suunnittelijoista Petri Leinonen on. Peli seilaa dekkarihenkisen nordic noirin ja kummitusjahdin välimaastossa, mutta pelaamamme skenaario oli vahvasti nordic noiria. Ja miten hyvä skenaario se olikaan! Se onnistui toistamaan dekkarigenren piirteitä: hahmot ovat todistajan roolissa, hallitus & suuryritykset nujersivat pientä ihmistä ja hahmot saivat lopulta pienen voiton. Ja mikä parasta, tämä syntyi pelin tiimoilta verrattain orgaanisesti eikä pelinjohtajan huolellisen käsikirjoituksen vuoksi.
The Quick on innostava peli, koska se näyttää, että roolipelimme voisivat olla jotain muutakin kuin fantasiaa ja scifiä. Kyseessä on sen verran korkeakirjallinen peli, että ehdotin tyypeille vakavasti skenaariokirjan julkaisemista. Tähän peliin kun ei voi kierrättää niitä iänikuisia fantasiajuonikliseitä tai keksiä mitä tahansa seikkailua pelikerran perustaksi. Hienoa, että tällaista tehdään kotimaan skenessä!
Viimeisenä, Ropeconin jo päätyttyä, sain vielä onnitella tämän vuoden skenaariokilpailun voittajaa Eero Lainetta. Olin itsekin kisassa mukana ja uskoin menestyväni hyvin, mutta en lopulta päässyt edes kolmen parhaan joukkoon. Laine sen sijaan otti toisen palkintosijoituksensa, minkä vuoksi tituleerasin häntä skenukisakuninkaaksi. Vaikka kisaan nimittäin on osallistunut Risto Hiedan, Jukka Sorsan ja Wille Ruotsalaisen kaltaisia kokeneita pelisuunnittelijoita, ei kukaan heistä ole onnistunut pääsemään kahdesti palkintokorokkeelle asti. Tietenkään tarkoitukseni ei ole muuttaa skenaariokisaa henkilöön meneväksi armottomaksi väännöksi, vaan innostaa väkeä osallistumaan ja kunnioittaa niitä, jotka ovat kovassa kisassa menestyneet. Jos Laine ottaa vielä ensi vuonnakin palkintosijoituksen, alkaa hänen asemansa olla kiistaton.
Moi, mahtavaa nähdä, että The Quick jätti näin positiivisen kuvan pelaajalle, mutta yksi pieni virhe on päässyt pujahtamaan artikkeliin – olen ”vain” yksi suunnittelijoista, en The Quickin pääsuunnittelija. Pelin on suunnitellut yhdessä Ville Takanen, Teemu Rantanen ja minä (Petri Leinonen), oma painopisteeni suunnitteluprosessissa on mekaniikassa. Ville Takanen on pääsuunnittelija, jonka visiosta peli on lähtenyt liikkeelle. Projektijohdossa meillä on myös mukana Jukka Sorsa.
Pahus! Meinasin tarkistaa tuon pääsuunnittelija-asian, mutta enpä sitten kiireissäni sitä tehnyt. Takanen ylisti omaa osuuttasi The Quickin suunnittelussa niin paljon, että tein vääriä johtopäätöksiä.
Pahoittelut virheestä, korjaan sen tuonne artikkeliin ja kiitos vielä hyvästä pelistä! Olen itse joukkorahoittajana odottamassa pelin saapumista kieli pitkällä. Kuulemma ihan ajallaan eli ensi kuussa pitäisi tulla.
[…] Toisia korottamassa: Sami Koponen käy läpi omia conifiiliksiään ja järjestämäänsä ohjelmaa […]