Olen käyttänyt kotimaisesta roolipelikulttuurista puhuessani käsitettä ”skene”. Sittemmin eräs tuttuni pyysi jättämään tämän termin pois, koska se on lainaa räppipiireistä ja kantaa siten epämukavia mielleyhtymiä. Niinpä olen puhunut skenen sijaan ”roolipelikentästä”. Koitan kuitenkin tässä selittää, miksi skene on merkityksellinen termi kotimaisesta roolipelikulttuurista puhuttaessa.
Skenen kaksi merkitystä
Totean aluksi esipuheen omaisesti, että englanninkielisellä termillä scene on roolipelaajien keskuudessa kaksi eri merkitystä. Toinen niistä viittaa näyttämötaiteen kohtaukseen, toinen taas alakulttuuriin tai sosiaaliseen ryhmään. Koska ensimmäistäkin käyttötapaa kotimaisissa roolipelikeskusteluissa on näkynyt, teen nyt selväksi että blogauksessa (ja omassa kielenkäytössäni muutoinkin) tarinallinen scene on kohtaus ja alakulttuurinen scene on skene.
Skene-termi viittaa siis johonkin tiettyyn sosiaaliseen ryhmään tai alakulttuuriin erotuksena muista. Suomalainen roolipeliskene esimerkiksi tarkoittaa suomalaista roolipelikulttuuria ja sen parissa toimivia tyyppejä erotuksena vaikkapa yhdysvaltalaisesta tai filippiiniläisestä roolipeliskenestä. Vastaavasti turkulainen roolipeliskene tarkoittaa turkulaisia roolipelaajia ja heille ominaista roolipelaamisen tapaa, joka voi erota vaikkapa yläsavolaisesta roolipeliskenestä.
Sanottakoon vielä sekin, että skene-termin sisältö on totta kai sumearajainen. Kuuluuko yhdysvaltalaisille markkinoille roolipelimateriaalia tekevä suomalainen roolipeliharrastaja suomalaiseen vai yhdysvaltalaiseen skeneen? Vai molempiin tai ei kumpaankaan? Tarkoitus ei ole skene-termillä tehdä tiukkoja rajauksia, vaan kirkastaa näkyviin erilaisten paikallisten roolipelikulttuurien omaperäisiä piirteitä.
Skene on roolipelaamisen luonnollinen ilmiö
Ylen Radio 1:n ohjelmassa Kulttuuriykkönen käsiteltiin 11. tammikuuta hip-hopin ja räpin historiaa Suomessa. Siinä kuvattiin rap-musiikin olevan musiikkigenre tai -ilmiö, jonka tekeminen ei vaadi suuria välineitä ja josta syntyy paikallisia muunnelmia. On luontevaa puhua suomiräpistä, mikä ei tarkoita vain suomen kielen käyttämistä vaan näkyy mm. aihevalintoina. (Toki suomiräpissä on myös paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta esikuvastaan, kuten esimerkiksi uhoamiseksi yltyvä itsekehu ja pitkään jatkunut miesvaltaisuus.)
Koska rap-musiikin tekeminen ei vaadi ihmeitä, siihen on kuulunut tee-se-itse -kulttuuri. Paikalliset tekijät voivat päätyä yhteistyöhön ja tehdä hyvinkin erilaista musiikkia kuin mitä jollakin toisella paikkakunnalla tehdään. Kenties samasta syystä tai lieveilmiöistä johtuen tekijöiden ympärille voi kehittyä posse, oma porukka, joka tukee juuri tietynlaisen räpin tekemistä. Samanmielisten taiteilijoiden ryhmäähän tässä tarkoitetaan; kyseessä ei ole sinänsä mitenkään uusi ilmiö.
Nämä samat piirteet on tunnistettavissa suomalaisesta roolipelikulttuurista etenkin ajalta ennen sosiaalisen median yleistymistä. Roolipelien sääntökirjat hankittiin ulkomailta tai käytettiin niiden suomennoksia, mutta niiden soveltaminen pelipöydässä, varsinainen pelaaminen, oli yhtä lailla tee-se-itse -kulttuuria. Viimeistään skenaariot piti kirjoittaa itse, sillä valmismateriaalia ei ollut riittävästi tarjolla. Tällaisessa tilanteessa paikallisten harrastajien joukossa keskeiseen asemaan nousivat pelinjohtajat, joiden posseen kuuluivat heidän peleihinsä osallistuvat vakiopelaajat. Kauempana asuvista peliporukoista ei tiedetty, ja vaikka olisikin, ei heidän kanssaan olisi voinut tehdä kummoistakaan yhteistyötä, koska pelaaminen tapahtui saman pöydän ääreen kerääntymällä.
Kotimaisessa roolipelihistoriassa on näin ollen (aivan oikeutetusti) puhuttu erillisistä paikallisista roolipelikulttuureista eli skeneistä. Esimerkiksi Pekka Heljakka kirjoitti Seikkailuja ja sankareita -kokoelmaan (löytyy täältä) artikkelin Porin 1990-luvun roolipeliskenestä, joka muodostui Porin scifi- ja fantasiaklubin ympärille. Mike Pohjola puolestaan kirjoitti eläytymistä ja kokemuksellisuutta korostavan Turun koulukunnan manifestin 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa. Helsingissä 2000-luvun alkupuolella Eero Tuovisen ympärille muodostui pelisääntöjen tarkoituksenmukaisuutta ja struktuuria korostava joukko. Paikallinen skene siis muodosti eräänlaisen kasvualustan, josta sitten tietyt pelinjohtajat nousivat tunnetuiksi suunnannäyttäjiksi.
Suomen roolipeliseuran pitkäaikainen aktiivi Ruska Soanjärvi kirjoitti blogiinsa skeneaktiiveista ja siitä, mitä se ei tarkoita. Hän toi ilmi, että monen roolipeliharrastajan mielessä skeneaktiivi-termissä on elitistinen sävy: ”olevinaan parempia kuin me muut, aktiivisempia, tietäjiä jotka tietävät ja roikkuvat kaiken maailman verkostoitumishäppeningeissä”. Näinhän se on: toiset roolipeliharrastajat ovat näkyvämpiä ja äänekkäämpiä kuin toiset, etenkin ne jotka tekevät kunnianhimoisesti jotain omaa projektiaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että paikallisskenen suositut pelinjohtajat olisivat sen arvokkaampia kuin muutkaan roolipelaajat. Kuten Soanjärvi kirjoituksessaan toteaa, skeneaktiivi ei erotu asenteellaan vaan työllään: hän ei ole pöyhkeä kukkoilija vaan kuka tahansa, joka tekee jotain ”myös muiden kuin vain oman pelipöytänsä eteen”.
Skenet törmäävät rysähtäen
Paikalliskulttuuriin kuuluu tietynlainen eristyneisyys. Siitä muodostuu omalakinen juuri siksi, että se ei ole yhteydessä muihin eikä saa niistä vaikutteita. Se kehittyy lähinnä vain osallistujien omien innovaatioiden varassa: ulkopuolelta tulevat vaikutteet joutuvat kulkemaan paikalliskulttuurin suodattimen läpi. Kun eri skenejen edustajat kohtaavat, heillä voi olla suoranaisia vaikeuksia ymmärtää toisiaan aivan kuten eri kulttuurien edustajilla yleensäkin.
Tämä nähtiin myös kotimaisessa roolipelihistoriassa. Ainakin pöytäpelikulttuurin puolella käytiin 2000-luvun puolivälissä kiivaita keskusteluja ja suoranaisia riitoja. Skenetörmäykset näkyivät foorumikeskusteluissa vastaperustetun Roolipelaaja-lehden artikkeleista, kun erilaista roolipelaamista edustavien henkilöiden tekstit näyttivät toisten silmissä liki käsittämättömiltä. En tunne kotimaista larppikulttuuria, mutta voisin olettaa siellä olevan vähemmän riitaisaa. Larppaajat kun ovat luullakseni olleet enemmän tekemisissä toistensa kanssa eivätkä siksi ole yhtä pahasti poteroituneet omien pelimieltymystensä kanssa.
Nykyisellä sosiaalisen median aikakaudella maantieteelliset etäisyydet eivät enää entiseen tapaan rajoita yhteydenpitoa muihin harrastajiin. Tietoa muiden tekemisistä on helpompi saada ja yhteisymmärrystä on helpompi edistää. Verkon yli järjestetyssä etäpelissä pelikaverit voivat olla vaikka toiselta puolelta maapalloa. Siitä huolimatta roolipelikulttuuriin tuntuu edelleen kuuluvan tietynlainen klikkiytyminen, vaikka se ei enää välttämättä määritykään maantieteellisesti. Viime vuosina omaan silmääni osuneita kiistanaiheita ovat olleet mm. turvasäännöt ja inklusiivisuus. Jos riidoilta vältytään, se johtunee enemmän siitä, että toisten harrastajien tekemisiin suhtaudutaan välinpitämättömästi, ei niinkään keskinäisestä kunnioituksesta.
Skenestelyn arvottaminen
Erilaisten skenejen olemassaolo on aiheuttanut kielimuurien kaltaista ymmärtämättömyyttä ja keskinäistä kinastelua. Monelle on ollut tärkeää yrittää vakuuttaa muut siitä, että juuri se oma pelitapa on ylivertainen muihin verrattuna. Erilaiset skenet tuskin tulevat katoamaan jatkossakaan. Roolipelaaminen on edelleen pääsääntöisesti tietyn peliporukan omaehtoista sisäistä toimintaa, eikä heillä ole mitään erityistä tarvetta seurata laajemman roolipelikentän liikkeitä. Voisi jopa väittää, että roolipelaaminen on nykyään niin monimuotoista, ettei yksittäinen harrastaja voi käsittää ja hallita sen kaikkia erilaisia muotoja. Myös roolipelaajat ovat harrastajajoukkona monipuolistuneet: jos 1990-luvulla roolipelaajat olivat pääsääntöisesti teinipoikia, nykyään roolipelaajien joukossa on enenevissä määrin esimerkiksi lasten vanhempia sekä maahanmuuttajia.
Skenejen olemassaolo ei kuitenkaan ole pelkästään huono asia. Monet innovaatiot syntyvät nimenomaan tietyn peliporukan tai skenen sisällä, kun siellä keskitytään tietynlaiseen pelaamiseen ja sen hiomiseen. Esimerkiksi Pathfinder Societyn kotimainen haara PFS Finland (ks. keskustelufoorumi) on runsaan pelaamisen kautta kehitellyt organisoidun pelaamisen käytänteitä.
Ehkä lopputulemana olennaista on siis se, miten roolipelaamiseen liittyvään skenestelyyn pitäisi suhtautua. Sitä ei tulisi ajatella skeneaktiivien suosiokilpailuna eikä taistelukenttänä, jossa oma pelitapa (tai harrastaminen noin laajemmin) olisi uhattuna. Hedelmällisempi tapa on nähdä se taiteilijakollektiivien kirjona, joissa tehdään monenlaista mielenkiintoista kehitystyötä. Omista pelaamisista ja siellä huomatuista tiettyyn pelitapaan sopivista parhaista käytänteistä kertominen muille on skenerepertuaarin valjastamista koko kotimaisen roolipelikulttuurin parhaaksi. (Eikä sitä vierasperäistä skene-sanaa ole pakko käyttää; roolipelikenttä sopii yhtä hyvin.)
Efemeros 
Roolipeliharrastuksen ”skene” ei ole minun tietooni lainaa rappi-kulttuurista, vaan nörttikulttuurista, joka puolestaan on lainannut käsitteen tietääkseni/olettaakseni amerikkalaisesta urbaanista yökerhokulttuurista. Mahdollinen välitön esikuva voisi olla ”demoskene”, joka oli muistaakseni jo yleisessä käytössä ysärillä tietokonepiireissä. Eihän sitä tietenkään varmaksi voi tietää että mitä itse kukin ajattelee käyttäessään sanaa, mutta en oikein jaksa uskoa että suomalaiset roolipelaajat olisivat vuosituhannen vaihteessa (jolloin skenestä on alettu ehkä puhua?) olleet niin räppihurviossa, että olisivat halunneet lainata sieltä sanastoa.
(Tämä on siis aika hutera tämä etymologia tässä, koska varmasti nörtit ja räppärit ovat lainanneet sanan samasta paikasta alun perin, ja tätä myöten kysymys on verraten nopeista ja vaikeasti dokumentoitavista lähihistorian liikkeistä. Argumentoisin kuitenkin että kyse on rinnakkaislainasta, ei siitä että suomalainen roolipelikulttuuri lainaa sanastoa räppäreiltä.)
Joo, toki näin ja kuten tuolla alkupuolella sanonkin, niin eri tyypeillä tulee samoista termeistä erilaisia mielleyhtymiä. Oma kiinnostukseni tähän blogauksen aiheeseen lähti pitkälti tuosta Kulttuuriykkösen ohjelmasta, jossa huomasin pohtivani roolipelaamisen ja räppikulttuurin järjestäytymisen samankaltaisuuksia. Olen ennenkin törmännyt tähän ajatukseen rinnastuksesta räppiskeneen, mutta varmaankaan termiä ei tosiaan ole alunperin poimittu sieltä.
[…] Skenet roolipelikulttuurin vahvuutena av Sami Koponen fortel om nasjonale delkulturar i rollespillsmiljø og kva kan hende når dei møtast. https://efemeros.wordpress.com/2023/01/23/skenet-roolipelikulttuurin-vahvuutena/ […]