Eskapismista todellisuuden kohtaamiseen

Käymissäni viimeaikaisissa roolipelikeskusteluissa olen pistänyt merkille, että monelle roolipeliharrastajalle pelaamisessa on kyse eskapismista, todellisuuden hetkellisestä unohtamisesta. Oma pelimotivaationi on aivan toisella suunnalla. Kuvittelin, että olen kirjoittanut tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten, mutta en ainakaan heti löytänyt vanhaa tekstiäni. Kerran vielä siis.

Pakohetki on joskus tarpeen

“Eskapismi tarkoittaa todellisuuspakoisuutta. Käsite on esitetty brittiläisessä kirjallisuudentutkimuksessa 1930-luvulla kuvaamaan yhteiskunnallisen tietoisuuden ja realismin puutetta. Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät ‘pakenemaan’ sieltä mm. fantasioinnin kautta”, tietää Wikipedia.

Ville Vuorela puhui samasta asiasta blogauksessaan, kun hän aloitti retorisella kysymyksellä: “Kuka haluaa käsitellä todellisen maailman pahuutta fantasiamaailmassa? Eikö fantasian ole tarkoitus olla innostavaa ja eskapistista?”

Ymmärrän toki, mistä nämä ajatukset kumpuavat. Kun arki stressaa liiaksi, siitä pitää saada lomaa. Kun on hetken aikaa tehnyt jotain ihan muuta ja saanut vähän etäisyyttä mieltä painaviin asioihin, on taas voimia ruveta painimaan niiden todellisten ongelmien kanssa. Itsellenikin on tuttua nollata pitkä työpäivä istumalla YouTuben hömppävideoiden ääressä tai pelaamalla jotain videopeliä.

En kannata sitä, että roolipeleihin pitäisi pelinjohtajan tai jonkun muun osallistujan realismivaatimuksen takia sisällyttää asioita, jotka ikävällä tavalla ahdistavat jotakuta peliin osallistujaa. Roolipelien sisältö tulee aina säätää osallistujien toiveiden mukaan. Mutta entä jos pelaajat nimenomaan toivovat todellisuuden kohtaamista sen pakenemisen sijasta? Uskon, että roolipelaamisen vahvuudet pääsevät paremmin esiin, jos roolipelaamista ei käytetä todellisuuden pakenemiseen.

Roolipelaamisen ainutlaatuisuudesta

Kun aivot ovat tehneet kovasti töitä, ne tarvitsevat lepoa. Levolliseen matalan intensiteetin toimintaan sopii hyvin perinteinen passiivisten medioiden tarjonta videoista konsolipeleihin. Niissä aivoja lempeästi stimuloiva materiaali syötetään valmiina puurona. Ei minun tarvitse vaivata aivojani naputtaessani hiirtä, jotta Witcher-Geralt juoksisi keräämään yrttejä milloin missäkin hakutehtävässä. Netflixin Witcher-sarjan tuijottaminen ei vaadi sitäkään vähää vaivannäköä.

Hirviönmetsästyksen ohella Geralt harjoittaa myös yrtinpoimintaa, koska siitä maksetaan sekä kultana että kokemuspisteinä.
Kuva: Gameplay

Roolipelaaminen on sitä vastoin aktiivinen media. Siinä minun pitää jatkuvasti kuvitella ja keksiä tapahtumia. Kaikki pelisisältö tulee pelaajilta itseltään. Jos pelaajien välinen luova vuorovaikutus loppuu, peli päättyy. Roolipelatessa olen tekijän, en yleisön roolissa.

Niinpä käytän roolipelaamista mieluummin tärkeiden mutta hankalien asioiden käsittelemiseen kuin niiden pakenemiseen. Roolipelaaminen voi olla vahvaa itseilmaisua, sen tuomista julki mitä omassa sisimmässä tapahtuu. Siten pelaamisen merkitys laajenee luontevasti pelin ulkopuolelle; roolipelaamisesta tulee ajattelun väline eikä tarkoitus itsessään.

Roolipelaamisessa on eskapistinen luonteensa siinä merkityksessä, että pelifiktio on vain kuvitelmaa eikä totta. Se etäännyttää arjesta, mutta tätä etäisyyttä voi myös käyttää arjen kohtaamiseen. Tutusta asiasta paljastuu uusi puoli erilaisesta näkökulmasta katsottuna. Se on kuin rinnakkainen todellisuus, jota voi vertailla omamme kanssa, ja saada siten eväitä hankalan asian pohdiskeluun. Kun peli päättyy, en putoa iloisesta fantasiasta takaisin karuun todellisuuteen, vaan olen työstänyt sitä karua todellisuutta fantasiassa ja kenties päässyt lähemmäs todellisen ongelman ratkaisemista.

Ongelmien pohtimisen kannalta “voimafantasia” (ks. TV Tropesin selitys) ei yleensä ole toimiva vaihtoehto. Henkilö, joka kokee voimattomuutta todellisissa tilanteissa, voi mielikuvituksessaan piehtaroida voimantunnossaan. Kukaan ei voi estää häntä toteuttamasta impulssejaan, joka ovat voimafantasiassa usein väkivaltaisia. Mutta kun kuvitelma päättyy, hän on taas voimaton, eikä hän ole löytänyt kuvitelmissaan keinoja arkeensa liittyvän ongelman ratkaisemiseksi rakentavalla tavalla.

Muutakin kuin itsensä terapoimista

Roolipelien avulla käsiteltävien asioiden ei tarvitse olla henkilökohtaisia ongelmia ollakseen mielenkiintoisia. Riittää, että aihe kiinnostaa syystä tai toisesta. Esimerkiksi viime vuosina ajankohtaiseksi noussut aihe syrjinnästä voi olla kiinnostava, vaikka henkilöllä itsellään ei olisikaan syrjityksi tulemisen (tai syrjimisen) kokemuksia.

Asioiden käsitteleminen ei myöskään välttämättä vaadi historialliseen realismiin pitäytymistä. Fantasian tuoma etäisyys voi helpottaa asian käsittelyä, koska se antaa enemmän tilaa mielikuvitukselle ja luovuudelle. Esimerkiksi pelin maailmassa todellinen näkymättömyys voi toimia keinona käsitellä arkitodellisuudessa nähdyksi tulemista ja vaille huomiota jäämisen syitä & seurauksia.

Ihmissusi on esimerkki hirviöstä, jota voi käyttää symbolisesti esimerkiksi ihmisen eläimellisyyden tai mielenterveysongelmien pohtimiseen. Kuva: Wikimedia Commons

Mikään tästä ei toki sinänsä ole roolipelaamisen yksityisomaisuutta. Tuore The Survivor -elokuva (2021) on elämäkerrallinen kuvaus Herschel Haftista, joka joutui keskitysleireillä nyrkkeilemään henkensä edestä. Samalla se on elokuva syyllisyydestä, sen taakasta ja sen käsittelemisestä. Ero roolipeliin on lähinnä siinä, että elokuvaa (tai muuta valmista taideteosta) katsoessa tarjolla on vain yleisön rooli: emme voi katsojina vaikuttaa siihen, mitä elokuva käsittelee tai millaisia juonenkäänteitä siinä on. Roolipelissä voimme itse päättää, mitä aihetta haluamme käsitellä ja millaisia valintoja henkilöhahmot tekevät.

Supervoimat käyttöön

Eskapistinen arkihuolia mielikuvitusmaailmoihin ja voimafantasiaan pakeneva roolipelaaminen ei sinänsä ole väärin. Jokainen tehköön mitä harrastuksellaan haluaa. Eskapismin laaja kannatus roolipelikulttuurissa hämmentää ja vaivaa minua siksi, että se kaventaa roolipelaamisen mahdollisuuksia. Roolipelaaminen on poikkeuksellisen hyvä väline pohdiskeluun, mutta sitä käytetään siihen harvoin. Hukattu mahdollisuus harmittaa.

Olennaista on pelin ja pelaamisen ottaminen vakavasti. Se ei tarkoita, että pelaamisen pitäisi olla ryppyotsaista tai etteikö nauru saisi raikua pelatessa. Kyse on siitä, että ymmärrämme roolipelaamiseen sisältyvän mahdollisuuksien rikkauden. Roolipelaaminen on todellista taikuutta, jolla voimme edesauttaa muutoksia arkitodellisuudessa. Ei varmastikaan ole viisasta tehdä roolipelaamisesta pelkkää itsekehityksen tai maailmanparantamisen renkiä. Mutta itsestäni tiedän, että haluan käyttää roolipelaamista sellaiseenkin aina silloin tällöin. Siitä ovat syntyneet monet parhaimmista ja mieleenpainuvimmista roolipelihetkistäni.