Marraskuun osalta päästiin palaamaan takaisin tuttuun päiväjärjestykseen eli tutkimaan kotimaisten roolipeliblogien kiinnostavimpia hedelmiä. Isossa roolissa on tuore Diceblaster-blogi.
Roolipelien harrastamisen tavoista
Diceblasters on Lauri Maijalan, Ville Halosen ja Sami Villan yhteinen peliaiheinen blogi. Tähän mennessä kirjoittamisesta on vastannut lähinnä Maijala. Skenepiirejä tuntevat osannevat yhdistää nämä nimet Redemundin kiltaan tai Puolenkuun pelien Tampereen liikkeeseen, jossa Maijala on järjestänyt peliohjelmaa.
Redemundin kilta on itselleni mielenkiintoinen yhteisö, koska heidän pelimakunsa olivat aikoinaan – samaan tapaan kuin itselläni – kallellaan indie-pelien suuntaan. Heillä ei kuitenkaan tietääkseni ollut sosiaalista yhteyttä Eero Tuovisen ja Arkkikiven ympärille syntyneisiin piireihin, joissa itse olin osallisena. Yhteinen mielenkiinnon kohde ilman sosiaalista yhteyttä on roolipeliskenessä verrattain harvinaista, joten seurasin kiinnostuneesti mitä he tekivät ja luontevasti pidän nyt silmällä Diceblasters-blogia. Seuraavassa parhaita paloja marraskuun osalta.
Rooli pelin johtajana: Blogauksessaan Maijala pohtii, miten hänen pelinjohtamisensa on nykyään ennen muuta pelikertojen organisoimista ja pelaamisen aikana pelaajien kanssa yhteistyöhön pyrkivä. Hän peräänkuuluttaa, että roolipeliharrastuksen monipuolisuutta joutaisi pitää nykyistä enemmän esillä.
Kannatan tätä ja kerron lyhyesti omasta puolestani, että olen viimeiset pari vuotta toiminut Porin Pöytäpeliseuran eli Pöllökarhujen roolipeli-iltojen vetäjänä. Peliporukka on satunnainen ja kertapeliluonne korostuu, koska kampanjan pelaamisesta huolimatta pelikertojen on hyvä toimia itsenäisinä tarinoina. Kaikkiaan toiminta ei ole vielä vakioitunut, mutta tällä hetkellä ydinporukan kanssa on tietynlaista painetta pelata enemmän jatkuvajuonista kampanjaa. Mitä itse pelinjohtamisen tapaan tulee, koen Maijalan tavoin luontevammaksi toimia pelinjohtajana pelaajien tarinan mahdollistana (facilitator) kuin valmista juonta paljastavana tarinankertoja-viihdyttäjänä.
Kokoelmien harventamisesta: Maijalan aiheena ovat keräilyvimma ja omien pelivälinevarastojen konmarittaminen. Tunnistan itsestäni Maijalan mainitseman keräilykulttuurin: häkkivarastostani löytyy kymmenkunta isoa laatikollista täynnä roolipelikirjoja. Iso osa niistä on lukematta, mutta silti edelleen tulee hankittua uusia teoksia. Itselleni varastossa nököttävä roolipelikirja edustaa mahdollisuutta; tätä voisi joskus pelata, joten pelin pitää olla saatavilla kun sopiva pelihetki tulee. (En ole tottunut lukemaan ja käyttämään e-kirjoja.) Olenkin yrittänyt kamppailla uusien pelien haalimista vastaan ajattelemalla, tulisinko pelaamaan sitä seuraavan vuoden aikana. Jos en, niin suotta sitä ostaa varastoa täydentämään. Ison kokoelman kanssa nimittäin on se ongelma, että aikoinaan kiinnostavana hankittu teos voi tuntua mitäänsanomattomalta siinä vaiheessa kun sitä peliaikaa vihdoin olisi.
Rajallinen määrä pelikertoja: Kolmas marraskuun nostoni on edelleen lähtöisin Maijalan näppäimistöstä. Kirjoittaja kokee omaksi tyylikseen kymmenen pelikerran mittaisen kampanjan. Maijala jopa kertoo, mitä kullakin pelikerralla tapahtuu kampanjasta riippumatta.
Tapaan itse suosia samaan tapaan lyhyitä, noin kymmenen pelikerran mittaisia kampanjoita. Tämä lienee opittu ”forgelaisten” pelien pelaamisesta, joissa monessa on valmis kampanjarakenne tai teema, joka tulee käsiteltyä määrämittaisessa kampanjassa. Toisin kuin 1980- ja 1990-luvun roolipelisuunnittelussa, näissä peleissä on yleensä jokin päämäärä tai loppuehto, johon pelaamisella tähdätään. ”Forgelaisten” pelien parissa marinoituneena en osaa lähestyä perinteisiä ”päättymättömiä” pelejä muutoin kuin miettimällä, mikä voisi olla sopiva kampanjan aihe: mistä se alkaa ja mihin se loppuu.
Pelitilasta maksaminen
Ulottuvuusmatkat: Wille Ruotsalainen kertoo Lokin artikkelissa hämeenlinnalaisesta Ulottuvuusmatkat-nimisestä roolipelialan yrityksestä. Vaikka Ulottuvuusmatkat tekee muutakin, on artikkelin päähuomio heidän pelitilassaan, jossa pääsee pelipöydän ääreen maksua vastaan.
Jutta Koskinen ja Mira Suovanen tunnettaneen hämeenlinnalaisina roolipeliaktiiveina, jotka ovat vaikuttaneet ennen muuta roolipeliyhdistys Todellisuuspakolaiset kautta. Nyt kaksikko on kuitenkin perustanut yrityksen, joka yhdistyksen tavoin tarjoaa larppeja, työpajoja ja kerhoja. Yritys ja yhdistys toimivat käsittääkseni rinnakkain; esimerkiksi larppilavastevarasto on ilmeisesti edelleen yhdistyksen, mutta sijaitsee yrityksen tiloissa. Yritykseksi järjestäytyminen yhdistystoiminnan ohessa näyttäisi olevan yksi kotimaisen larppiskenen uusista trendeistä: esimerkiksi Mike Pohjola ja Vera Schneider perustivat vuosi sitten Beyond Play -nimisen firman, joka toimii kiinteässä yhteistyössä Illusia ja Avatar -larppiyhdistysten kanssa.
Yksi Ulottuvuusmatkojen harrastajille suuntaama palvelu on pelitilan tarjoaminen. Suovanen ja Koskinen kertovat, että ei-elektronisia pelejä harrastavilla on ollut vaikeuksia löytää sopivia paikkoja peli-iltoja ja turnauksia varten. Lukemattomien kirjastojen ja nuorisotalojen luvatussa maassa minun on vaikea uskoa tätä, mutta epäilemättä Suovanen ja Koskinen tietävät oman kaupunkinsa tilanteen paremmin. Samoin viiden euron sisäänpääsymaksu tuntuu omaan pirtaani korkealta: tyypillinen roolipeliseurue joutuu pulittamaan 25 euroa pelikertaa kohden. Kuten Ruotsalainen artikkelissaan toteaa, itsekin ajattelen että ne, joilla on varaa heittää 25 euroa pelikertaa kohden, eivät ehkä ole kipeimmin pelipaikan tarpeessa. Vastaavalla summalla pääsee syömään ja pelaamaan mihin tahansa pikaruokaravintolaan. Pelitilan asiakaskunta saattaa kuitenkin löytyä roolipelaajien sijaan lautapelaajista, jotka hyötyvät paikan päällä sijaitsevasta pelikokoelmasta sekä miniatyyripelaajista, jotka kaipaavat isoja pöytätiloja pelaamistaan varten.
Dungeons & Dragons sotapelinä
Mustering for the crowdfunding: Eero Tuovinen kertoo blogissaan saaneensa joukkorahoitusprojektinsa vihdoin liikkeelle. Kyseessä on haastevetoista pelityyliä käsittelevä opas D&D:n pelaamiseen. Joukkorahoituskampanja itsessään löytyy Indiegogon puolelta.
D&D:n vanhojen laitosten pelaaminen eli OSR-D&D on ollut viime vuosina kovasti suosittua. Vaikka sitä varten on kirjoitettu erinäisiä oppaita (ks. Matthew Finchin A Quick Primer for Old School Gaming ja Ilmari Kavénin Aloittelevan luolamestarin opas), ovat ne usein keskittyneet tiettyihin periaatteisiin tai yksittäistapauksiin liittyviin nikseihin. Kokonaiskuvaa, joka selkiyttäisi periaatteiden syitä ja seurauksia, on käsitelty vähemmän. Yksi vaihtoehto on haastevetoinen pelityyli, jossa katsotaan pystyvätkö pelaajat tekemään hahmoistaan rikkaita ja vaikutusvaltaisia vaiko ainoastaan ikävillä tavoilla kuolleita ruumiita. D&D muuttuu tällöin yksittäisten luolastoissa kohdattavien taktisten tilanteiden ratkomisesta laajempien strategisten ongelmien kanssa painimiseksi. Juuri tällaisen pelityylin kuvaamista odotan Tuovisen oppaalta.
Tuovinen on keskittynyt haastevetoiseen Dungeons & Dragons -pelaamiseen oikeastaan siitä asti kun siirtyi eteenpäin indie-pelien maahantuonnista 2000-luvun ensikymmenen lopulla. Pelitapa on kuitenkin tähän asti elänyt lähinnä suullisena traditiona, jota on voinut oppia lähinnä Tuovisen pelipöydässä istumalla. Toivottavasti sille saadaan nyt jonkinlainen kirjallinen muoto. Tätä kirjoittaessa rahoituskampanjasta on takana vasta ensimmäinen neljännes, mutta rahoituksesta on saatu kokoon jo puolet. Tässä vaiheessa siis rahoituksen onnistuminen näyttää lupaavalta.
Vastaa