Arvostelussa roolipeli Tšernobyl, rakastettuni

Vuonna 2010 Juhana Pettersson kävi Ukrainassa Tšernobylissä ja ryhtyi pian kehittämään siihen liittyvää peliään. Julkaisupäivä koitti vihdoin tämän vuoden Ropeconissa. Toisin kuin Ikuisuuden laakso (2009), tällä kertaa pelin pitäisi kuvata tarkemmin Petterssonin henkilökohtaista pelityyliä. Tšernobyl, rakastettuni -pelissä rikolliset etsivät turvapaikkaa Suljetulta vyöhykkeeltä.

Petterssonilaista roolipelaamista

Tšernobyl, rakastettuni -peli on pyrkimys kuvata ja selittää sitä, miten Juhana Pettersson kavereittensa kanssa tykkää pelata (ks. Petterssonin blogaus aiheesta). Heidän pelityylissään tavoitteena on ilmeisesti syventyä hahmoon ja sen toimintaan, jotta tämän välityksellä pelaajalle saadaan erilaisia kokemuksia. Tästä johtuen pelaaminen on lähellä larppaamista, jossa pelaaja sanoo ja tekee sen mitä hahmokin. Sisältönsä puolesta pelaaminen painottuu sosiaalisiin tilanteisiin, joita on helpointa toisintaa omassa olohuoneessaan.

Voisi siis kuvitella, että Tšernobyl, rakastettuni -peli olisi pelkkää ”vapaamuotoista roolipelaamista”, jossa osallistujat yksinkertaisesti puhuvat pelihahmonsa suulla ja kertovat mitä hahmot tekevät. Pelissä tällä ”sosiaalisella pelaamisella” onkin keskeinen sijansa, mutta pelaaminen ei silti ole pelkästään oman hahmon mielen syvyyksiin uppoutumista. Pettersson nimittäin kuvaa erilaisia metatekniikoita, joihin kuuluu mm. äärimmäinen nolous, jonka tarkoitus on saada ”kanssapelaajat tuntemaan olonsa epämukavaksi”. Tässä tekniikassa ei siis ole kyse oman hahmon tunnetiloihin eläytymisestä, vaan muiden pelaajien järkyttämisestä. Samalla tavalla jännittävässä toimintakohtauksessa voi heittää noppaa ilmeisesti lähinnä jännityksen tunteen vahvistamiseksi.

Pelinjohtajan tärkein keino vaikuttaa pelaajien kokemukseen on tilanteiden luominen eli kohtauksien raamittaminen. Vaikka Pettersson puhuu pelihahmojen elämän kokemisesta, se ei tarkoita tavallisen arjen pelaamista. Pelinjohtajan tulee keskittyä mielenkiintoisiin kohtauksiin, joita ovat ennen muuta erilaiset sosiaaliset tilanteet. Niiden joukossa puolestaan tärkeimpiä ovat romanttiset kohtaamiset ja romansseihin liittyvien huolien puiminen kavereiden kanssa. Pettersson kirjoittaa, että pelissä on isolta osalta kyse rakkaustarinoista, mutta se ei näy tuttujen romanttisten tarinakaarien seuraamisena vaan pikemminkin kuvaa pelin aihetta: monessa kohtauksessa pelihahmot joutuvat romanttisiin tilanteisiin ja sitten vain katsotaan, mitä siitä seuraa.

Teoksen sisällöstä

Edellä kuvatusta pelityylistä johtuu, että Tšernobyl, rakastettuni -pelissä ei ole lainkaan perinteisiä pelisääntöjä. Pelissä kyllä tarjotaan jonkin verran ohjeita pelaamisen tueksi, mutta peliä ohjaavat rakenteet puuttuvat kokonaan. On siis pelinjohtajan ja pelaajien taidosta kiinni, että peli kulkee toivottuun suuntaan. Tämän takia tekstissä puututaan moneen otteeseen siihen, että peliporukassa pitää vallita keskinäinen luottamus ja että oikeastaan peliä voi pelata vain pätevien tyyppien kanssa.

Ohjeiden lisäksi pelaamisen evääksi annetaan laaja kuvaus Tšernobylin Suljetusta vyöhykkeestä. Pelin asetelmassa pelihahmot ovat rikollisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan radioaktiivisesti saastuneelle Tšernobylin alueelle. Säteilyn vuoksi sieltä ei enää ole paluuta, mutta toisaalta siellä kauhistuttaviinkin tekoihin syyllistynyt ihminen saa asua rauhassa. Vaikka Vyöhykkeellä elää pelin mukaan 500 rikollista, paikka ei ole anarkistien leikkikenttä, vaan vieraanvarainen yhteisö. Tekstissä esitellään alueen paikkoja, kuusi eri jengiä ja asukkaiden kesken muodostunutta tapakulttuuria vuotuisjuhlineen. Teksti ei kuitenkaan sano mitään siitä, mistä asukkaat saavat elantonsa, mitä he syövät tai millä he täyttävät joutilaat päivänsä. Sähköä tai toimivaa viemäröintiä ei ilmeisesti ole.

Nämä kuvaukset menevät tietysti hyvin yksiin tavoitellun pelityylin kanssa. Pelihahmojen pitää olla rikollisia, jotta he ovat jännittäviä ja riskinottoa suosivia ihmisiä mutta ei kuitenkaan sosiaaliseen yhteiseloon kyvyttömiä sosiopaatteja. Koska tarkoituksena on pelata erilaisia sosiaalisia tilanteita, ei ole tarpeen tietää mitä hahmot tekevät työkseen – vai tekevätkö mitään. Tähän liittyy senkin, että Pettersson ohjaa pelinjohtajaa olemaan ”rankaisematta” pelaajia huonoista valinnoista. Omaan makuuni väkivallan, suojaamattoman seksin tai säteilymyrkytyksen seurauksien poistaminen tekee hahmojen valinnoista vähemmän merkityksellisiä, mutta Pettersson pitää tärkeämpänä rohkaista pelaajia toimimaan ikäviä seurauksia pelkäämättä. Tämä puolestaan voisi johtaa holtittomaan pelaamiseen, mutta siksipä pelinjohtajan tuleekin valikoida peliseurueensa tarkkaan.

Kunnianhimoista pelaamista

Kaikkiaan Petterssonin visio kyllä välittyy pelitekstistä, mutta pelaamista tukevien rakenteiden puute tekee sen toteuttamisesta hankalaa. Satasivuisesta sääntökirjasta noin kolmannes on ohjeistusta ja puolet on pelimaailman kuvausta. Miljöökuvaus keskittyy mielenkiintoisiin asioihin, joiden avulla on helppo kehittää peliin sisältöä ja tapahtumia. Tiettyjen arkisten asioiden sivuuttaminen kuitenkin tekee kuvauksen soveltamisesta muunlaiseen pelaamiseen hieman vaikeampaa.

Pitää myös muistaa kiittää sitä, miten Pettersson suhtautuu tekstissään pelaamiseen vakavasti. Tämä ei ole fantasianörttien ideoiden kierrättämistä, vaan peli on nykyaikaan sijoittuvaa draamaa. Samalla tavalla tekstissä moneen otteeseen kehotetaan suunnittelemaan pelaamista pelaajien kanssa, varaamaan pelaamiselle rauhallinen paikka ja pelaamisen aikana keskittymään siihen muun touhuamisen sijasta. ”Roolipeliin pätee yksinkertainen sääntö: mitä enemmän siihen panostaa, sitä parempaa se on. Ikimuistoisia, elämää muuttavia pelikokemuksia ei tule, mikäli pelaajat ovat vain puoliksi läsnä.” Hassunhauskoja ja itselleen nauravia pelejä skenessämme on jo riittävästi, joten tällainen vakavampi ote on tervetullutta vaihtelua.