Jeeppi-pelejä teatterikurssina

Järjestin viime keväänä pienimuotoisen teatterikurssin, jossa pelasimme puolen tusinaa jeeppi-peliä. Kerron seuraavassa, miten asia järjestyi ja mitä siitä opin.

Uusia muotoja kohti

Näen itseni roolipeliharrastajana, joka on kiinnostunut kokeilemaan harrastuksen uusia muotoja. Olen pelannut lukemattomia erilaisia pöytäroolipelejä, mutta sen lisäksi olen pelannut myös verkkofoorumilla ja larpannut. Viime vuoden aikana aloin kiinnostua jeeppi-peleistä, tai miksi näitä pohjoismaisia larpin ja pöytäpelin välimuotoja sitten pitäisikään nimittää.

Asuessani pienessä maalaiskunnassa, jossa on yllättävän paljon kaikenlaista kulttuuriaktiviteettia, minun on ollut helppo verkostoitua päättävien tahojen kanssa. Niinpä kun päätin toteuttaa jeeppi-pelien sarjan eräänlaisena draamaimprovisaationäytelmäkurssina minun oli helppo saada paikallisen kulttuuriyhdistyksen ja kunnan nuorisotoimen tuki projektilleni. Käytännössä tämä toki oli enemmän ulkoisen näyttävyyden hakemista kuin ratkaisevan tärkeän yhteistyön tekemistä: toiminnasta ei koitunut kuluja kulttuuriyhdistykselle, nuorisotalon käyttö oli luvattu meille jo aiemmin lautapeli-iltoja varten ja osallistujat kokosin omasta tuttavapiiristäni.

Olin lukenut Unelma Keltaisesta kuninkaasta -pelikokoelman, tutustunut jeeppipelien sivustoon ja hyllystäni löytyi muutamia muita pelejä, jotka sopisivat hyvin tällaiseen näytelmälliseen pelaamiseen. Uskoin siis olevani hyvin valmistautunut.

Käytännön toteutuksesta

Lähetin kymmenelle tuttavalleni osallistumiskutsun, joista kuusi lopulta osallistui toimintaan. Tavoitteena oli päästä kevään aikana pelaamaan 1-2 kertaa kuukaudessa ja sovimme kunkin pelikerran erikseen Doodlen avulla. Osallistujien elämäntilanteet mullistuivat (vaihto-opintojakso ulkomailla, lapsen syntymä, polven telominen), joten käytännössä pelaajamäärä vaihteli 3-6 hengen välillä.

Suunnittelin kunkin kokoontumiskerran niin, että alussa teimme pieniä tutustumisharjoituksia, sen jälkeen pelin kulloiseenkin aiheeseen liittyviä lämmittelyharjoituksia ja lopuksi pelasimme itse pelin. Kunkin pelikerran lopuksi meillä oli vielä purkukeskustelu ja palautepiiri, jotta jokainen saisi kokemuksensa kunnolla käsiteltyä. Tämä malli tuntui toimivan hyvin; kokoontumistemme pituus oli noin neljä tuntia.

Tein tuntemistani jeeppi-henkisistä peleistä parikymmenen kohdan listan, ja annoin pelaajien äänestää oman kiinnostuksensa mukaan. Valitsin pelattavat pelit sitten pääsääntöisesti suosituimmuusjärjestyksessä. Jeeppi-pelaaminen oli meille kaikille uutta, joten pelaajat eivät tietenkään oikein tienneet, mitä olisivat halunneet. Kevään lopuksi keräämäni palautteen perusteella peleistä kuitenkin tykättiin, vaikka joukossa oli toki niitäkin, jotka eivät kaikkia pelaajia puhutelleet.

Kiinnostusta enemmän pelivaihtoehtoja oikeastaan rajasi osallistujien määrä. Monet jeeppi-pelit kun on valmiiksi kirjoitettu tietylle pelaajamäärälle. Pystyin jossain määrin kompensoimaan tätä kirjoittamalla tiettyjä skenaarioita osin uusiksi. Halusin myös tarjota käsikirjoituksen pelaajille etukäteen nähdäväksi, mikä vaati paitsi tekstien muokkaamista myös joissakin tapauksissa niiden suomentamista.

Pelasimme kevään viiden kuukauden aikana kahdeksan jeeppi-peliä. Järjestin lisäksi kaksi epävirallista pientä larppia. Ero jeeppi-pelin ja larpin välillä tässä yhteydessä on siis se, että jeeppi-peli jakautuu (pöytäroolipelin tapaan) kohtauksiin, joilla on selkeä alku ja loppu. Nämä kohtaukset pelattiin aina ”näyttämöllä” teatterin tapaan. Larpeissa sen sijaan peli oli jatkuvasti päällä koko pelitilassa, mikä tarkoitti henkilökohtaisten tarinoiden muodostumista yhteisen tarinankerronnan sijasta.

Yllättävän tylsää

Olen viime vuosina pelannut pöytäroolipelejä pelinjohtajan asemassa. Olen pitänyt peleissä siitä, että se on yhteistä luovaa prosessia: osallistun pelaamiseen syöttämällä pelaajille kiinnostavia kohtauksia ja he vastaavat hahmojensa kiinnostavien reagointien kautta. Näin pelin tapahtumat muotoutuvat yhteisessä improvisaatiossa eivätkä noudata mitään ennalta laadittua käsikirjoitusta.

Pelaamissamme jeeppi-peleissä asiat eivät toimineet samalla tavalla. Koin olevani pelinjohtajana pelkkä kulissien rakentaja: valmiiksi laadittu kohtausrakenne määräsi, mitä raamitan seuraavaksi ja usein sivuhahmojen puuttuessa istuin katselemassa toisten pelaamista. Tämä oli yllättävän tylsää. Jeeppi-pelaaminen eroaa näytelmästä siinä, että jeepissä esitystä ei tehdä yleisölle, vaan nautitaan siitä sisäisestä kokemuksesta, immersiosta, jota pelaaminen tuottaa. Vaikeassa ihmissuhteessa kärvisteleminen voi siis olla pelaajalle väkevä kokemus, vaikka se ei juuri ulospäin näkyisikään.

Pistin myös merkille, miten valmis käsikirjoitus tapaa joutua herkästi ristiriitaan hahmoon eläytymisen kanssa. Muutamissa kohdissa oli tuntu, että hahmoni tekisi näin, mutta koska tässä kohtauksessa pitää tapahtua asia x ja seuraavassa kohtauksessa asia y, en voi seurata tuota mielijohdetta. Hahmo piti ikään kuin taivuttaa toteuttamaan annettua tarinankaarta. Olen itse tottunut pelaamaan päinvastoin: hahmo määrittää teoillaan ja valinnoillaan tarinan suunnan, kun mitään ennaltamäärättyä lopputulosta ei ole. Tämä ristiriita aiheutti tunnelman lässähtämistä myös niissä peleissä, joiden oli tarkoitus tuottaa rankkoja kokemuksia (mm. Vasenin tie ja Matka).

Tietenkään tämä ei ole jeeppi-pelaamiseen automaattisesti liittyvä elementti, vaan pikemminkin vain näiden pelaamiemme pelien piirre. Uskon, että on mahdollista kirjoittaa jeepahtavia pelejä, joissa pelinjohtaja pääsee raamittamaan kohtauksia ja pelaamaan sivuhahmoja ja samalla tarina saa edetä vapaasti. Jeeppi-pelejä olisi monissa kohdin myös mahdollista pelata ilman pelinjohtajan roolia, jos hänellä ei ole muuta virkaa kuin lukea ääneen valmiiksi kirjoitettuja tekstejä. (Kaikkiaan tämä tuo mieleeni, että larppien kirjoittaminen on varmaan paljon jännempää kuin niiden varsinainen järjestäminen.)

Jatkosuunnitelmia

Esittelin kulttuuriyhdistyksen kokouksessa toimintamme loppuraporttia ja totesin, että koeajo on nyt tehty. Ensi syksynä olisi mahdollista toteuttaa samankaltainen projekti, mutta sillä kertaa avoimella osallistujalistalla. Kulttuuriyhdistys oli alustavan myötämielinen tälle; toteutus on lähinnä halukkaiden osallistujien löytymisestä kiinni.

Näin jälkikäteen sanoisin, että olin ehkä turhankin löysäranteinen näiden näytelmäpelien kanssa (kuten Eero Tuovinen niitä nerokkaasti keksi nimittää). Pelaajille on hyvä teroittaa, että skenaariot eivät itsessään tee mitään: heidän on pakko laittaa itsensä likoon, että pelaamisesta saa mitään irti. Itseäni myös helpottaa, kun kategorisoin näitä näytelmäpelejä valmista käsikirjoitusta noudattaviin peleihin (valtaosa perinteisistä jeeppi-peleistä) ja tilanteen varaan rakentaviin impropeleihin (monet jenkkien kirjoittamat pelit). Kumpikin edellyttää sekä pelaajilta että pelinjohtajalta vähän erilaista asennoitumista ja toimintaa.