Tuovisen Eero kommentoi taannoista kirjoitustani D&D Essentials -pelistä näin: ”Itse asiassa, rupeaa tämän sinun D&D-kokeilusi suhteen kiinnostamaan: hankipa tämä vanha Mentzer-punalaatikko ja vertaa.”
Kun mies vielä hoiti likaisen työn ja todella hoiti tämän vuonna 1988 suomeksi käännetyn punalaatikon, niin pakkohan se oli kääriä hihat ja ruveta töihin.
Lautapeli luolaston tutkijoista
Tiivistelmästä peruspeliksi
Sikäli kun olen ymmärtänyt oikein, niin tämä Frank Mentzerin kirjoittama vuoden 1983 punalaatikkoversio Dungeons & Dragons -pelistä oli tarkoitettu eräänlaiseksi esittelypeliksi. D&D:hän julkaistiin jo 1970-luvun puolella, mutta siitä liikkui useita erilaisia versioita. 1970-luvun lopulla pelilinja ikään kuin jakautui kahtia varsinaiseen Advanced Dungeons & Dragons -peliin ja aloittelijoille suunnattuun Basic Dungeons & Dragons -versioon. Molempiin julkaistiin pian useita lisäosia eikä kumpikaan käsittääkseni misään vaiheessa mahtunut yksiin kansiin.
Mentzerin versio oli siis eräs avaus Basic-puolella. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen aloittelijateos eikä itsenäinen teos. Mentzerin työtä edelsivät mm. John Holmesin Basic-versio. Wikipedia nimittääkin Mentzerin työtä pelin neljänneksi versioksi, joka siis kokonaisuudessaan koostui Basic, Expert, Companion , Master ja Immortal Set-osista.
Mentzerin työn suuri arvo suomalaisessa D&D-pelikulttuurissa johtuu siis ennen muuta siitä, että Jari Pauna valitsi juuri tämän version käännöstyönsä kohteeksi. Suomalaisille harrastajille Mentzerin työ näyttäytyi D&D:n perussääntöinä, johon sitten oli saatavissa lisäosia. Kovimmat pelaajat saattoivat jopa siirtyä englanninkieliseen AD&D-pelin pariin, joka näytti olevan vielä pidemmälle viedympi versio samasta pelistä.
Kannen alla on moottori
En ole saanut käsiini alkuperäistä suomennettua tuotetta, joten en ole aivan varma siitä, mitä vanha punalaatikko sisälsi. Siellä oli ilman muuta Pelaajan kirja ja Luolamestarin kirja, mutta mahdollisesti myös hieman muuta sälää kuten karttoja ja pahvimerkkejä. Tuovinen lainasi minulle nämä sääntökirjat, joten voin puhua vain niiden sisällöstä.
Mentzerin Pelaajan kirja alkaa roolipelaamisen esittelemisellä, mikä koskee tietysti ennen muuta D&D:n pelaamista. ”Valitse oma ratkaisusi” -kerronnasta nimittäin siirrytään seuraavassa esimerkissä luolaston kartoittamiseen. Perusmekaniikkojen opettamisen jälkeen edessä on hahmonluontiohjeet ja erinäisiä peliohjeita luolastotutkimusta koskien. Mukana on esimerkiksi selontekoja siitä, kuinka nopeasti luolastotutkija etenee, miten suuren pätkän seinää hän pystyy tutkimaan kymmenessä minuutissa ja miten kauan soihtu palaa.
Luolamestarin kirjassa puolestaan esitetään pelinkulku, esimerkkiseikkailut, PJ:n säännöt, hirviö- ja aarrelistat sekä lyhyet ohjeet luolaston luomiseksi. PJ:n säännöt koskevat esimerkiksi taikakääröjen käyttöä, hirviöiden taistelutahtoa ja pelisosiaalisia kysymyksiä (kuten mitä tehdä, kun sääntötulkinnoista syntyy erimielisyyksiä). Luolastojen luomisen osalta Mentzer kehottaa realistiseen lähestymistapaan eli pohtimaan luolastoa ja sen historiaa kokonaisuutena.
Sivumennen sanoen muuten Paunan suomennosta on moitittu kehnoksi, mutta itse en löytänyt sille paljoakaan perusteita. On syytä muistaa, että alkuperäinenkin teksti oli verrattain kökköä (velho eli ”magiankäyttäjä” on todellakin alkutekstissä ”magic-user”). Lisäksi Pauna joutui työskentelemään ilman vakiintunutta roolipelitermistöä. Kun Paunan tekstiä vertaa vaikkapa joihinkin viime vuosina julkaistuihin kotimaisiin roolipeleihin, niin ei siinä kieliasun puolesta ole mitään legendaarista. Oma veikkaukseni on, että D&D:n suomennoksen parjaamisessa oli pitkälti kyse Protocol Productionsin ja Ace Pelien väliseen kilpailuun kuuluvasta loanheitosta.
Tarinoita sankareista
Esittelijästä ytimeksi
Uuden punalaatikon historia on, jos mahdollista, vieläkin epäselvempi kuin Mentzerin version. Wizards of the Coast julkaisi vuonna 2008 Dungeons & Dragons -pelin ”virallisen” neljännen laitoksen. Samoihin aikoihin pelistä julkaistiin Starter Set, eli eräänlainen esittelyversio. Vuonna 2010 markkinoille pukataan uusi Starter Set. Tällä kertaa kansikuva on huolellinen jäljennös Mentzerin versiosta, mutta sisältö on pitkälti sama. Tuotelinja ei kuitenkaan pysähdy tähän, vaan vuoden sisällä tätä Essentials-tuoteperhettä on laajennettu seitsemällä lisäosalla.
Ainakin itselleni on epäselvää, mikä tämän Essentials-linjan rooli on D&D-tuoteperheessä. Luulen, että sitä tulisi oikeastaan pitää uutena ydintuotteena, jonka ympärille voi sitten haalia lisäosia haluamansa määrän. Näin se itse asiassa korvaa vuonna 2008 julkaistut perussääntökirjat eikä suinkaan esitä tiivistelmää tai esittelyversiota niistä.
Pelinjohtajan tarina, pelaajan taistelu
Uusi punalaatikko sisältää melkoisen määrän sälää, kuten olen aiemmassa blogauksessani kertonut. Pelaajan kirjan ja Pelinjohtajan oppaan lisäksi paketista löytyy pelinakkuloita, karttoja, taikaesinekortteja ja erikoishyökkäyskortteja.
Pelaajan kirja yhdistää näppärästi roolipelaamisen esittelemisen ja hahmonluonnin ”valitse oma seikkailusi” -ratkaisulla. Tämän hienon idean kääntöpuolena on kuitenkin Pelaajan kirjan kelvottomuus luoda hahmo käymättä tätä roolipelaamisen esittelyä läpi. Kirjassa ei nimittäin ole mitään muuta kuin tämä hahmonluonti innovatiivisessa mutta vaikeaselkoisessa muodossa. Peliporukassa hahmonluonti kestää hetken, kun jokainen vuorollaan lukee tarinan ja luo hahmonsa.
Pelinjohtajan oppaassa eniten tilaa vievät taistelua koskevat säännöt ja esimerkkiseikkailu. Esimerkkiseikkailu on olennaisesti kymmenen yhteenketjutettua taistelukohtausta, jotka läpikäytyään hahmot nousevat toiselle tasolle. PJ:n opas kuitenkin päättyy skenaarionluontiohjeisiin, pieneen hirviökavalkaadiin ja ytimekkääseen pelimaailman esittelyyn. Skenaarion luomisessa tulee kuulemma kiinnittää huomiota valintatilanteiden tarjoamiseen.
Kolmessa vuosikymmenessä eri peleiksi
Kuten edeltävästä esittelystä käy ilmi, Mentzerin punalaatikko (MD&D) ja Essentials punalaatikko (ED&D) ovat samasta kansikuvasta huolimatta aivan erilaisia pelejä.
Mentzerin versio on mekaanisuudessaan jopa lautapelimäinen. Resurssien hallinta – olipa kyse sitten soihduista, loitsuista tai kestopisteistä – on keskeisellä sijalla. Pelinjohtaja esittää luolaston ja on pelaajien tehtävä klaarata se niin, että heidän hahmonsa palaavat sieltä varakkaampina.
ED&D puolestaan tuntuu riivatulta. Sääntötekstissä puhutaan tarinallisesta raamista ja annetaan tätä varten runsaasti virikkeitä, mutta esimerkkiseikkailu ja muu tilpehööri keskittyy vain ja ainoastaan taistelukohtauksiin. Hieman epäselväksi jää, miten tämä PJ:n juoni ja miniatyyritaistelut pitäisi niveltää toisiinsa. Ilmeisesti kyseessä on tarinankerronnallinen lähestymistapa World of Darknessin merkityksessä: taistelut ja muut koitokset pelataan, vaikka todellisuudessa kyse on PJ:n käsikirjoituksen seuraamisesta. Tähän suuntaan viittaisi sekin, ettei teksti kommentoi millään tavalla sitä, mitä pitäisi tehdä, jos joku pelaajahahmoista saa surmansa. Tätä kun ei tapahdu, koska PJ ei anna sellaista tapahtua.
Paremmuusjärjestys
Minun on vaikea verrata punalaatikoita toisiinsa pinnallista analyysiä syvemmällä tasolla. Tämä tuoreempi versio on nimittäin niin sekava, että päädyn jo lukiessani tulkitsemaan sitä ja etsimään järkevintä sovellusta. Tällöin kuitenkin päädyn puhumaan siitä omasta sovelluksestani, joka oikeastaan on eri peli ja joka on syntynyt sääntötekstistä saadusta inspiraatiosta. Tämän sanottuani tunnustan, että pidän enemmän tästä uudemmasta versiosta, joskin voisin kyllä kuvitella pelaavani onnellisena Mentzerinkin versiota.
Joka tapauksessa selvää on, että uuden punalaatikon Pelaajan kirja on yksinkertaisesti kelvoton. En mene yksityiskohtiin, koska puhuin niistä jo aiemmassa blogauksessani. Riittänee kun totean, että käytännössä Pelaajan kirjaa ei voi käyttää hahmonluontiin. Tällä puolestaan on miltei rampauttava vaikutus pelaamiseen, joten satunnaiselle roolipelaajalle en rohkenisi tätä uutta punalaatikkoa suositella.
Efemeros 
Ja jos menee vielä punalaatikkoa pidemmälle, alkaa sieltä (Mentzerin setistä) löytymään todellista indiekamaa. Tajusin vasta kypsemmällä iällä miten D&D sisälsi hahmoille valmiiksikirjoitetun kohtalon. Esimerkiksi 9. tasolle päästessä velho saa 2d4 oppipoikaa, rakentaa tornin ja sen alle luolaholvin, joka puolestaa alkaa vetämään puoleensa luolaholveissa asuvia hirviöitä ja nämä puolestaan seikkailijoita. Säännöllisin väliajoin velho käy keräämässä epäonnisten sankareiden jälkeensä jättämät arvokkaat taikaesineet, varoen kuitenkin säikyttämästä hirviöitä tiehensä.
Myöhemmin saadaan läänitys, tullaan hallitsijoiksi ja lopulta ilmeisesti kuolemattomiksi (immortal settiä ei suomeksi ole joten tästä en tiedä enempää).
Kuulin kyllä kerran miten jossain jossain AD&D:n ensimmäisen laitoksen lisäosassa on listattuna jumalten statit. Hienompaa ahaa-elämystä saa hakea, kun pelaajat tajuavat että he voivat pelin sääntöjen puitteissa haastaa ja myös voittaa jumalia.
Punalaatikon suomennoksesta olen myös samaa mieltä. Suomennos on mun mielestä loistava, ja kritiikki sitä kohtaan perustunee enemmän suomentajaan henkilönä. Taitto sen sijaan on kyllä ihan hirveää katsottavaa.
Vielä tästä sellainen pieni faktinen nipotus, että tuosta Mentzer-laitoksesta on kyllä olemassa yhteen kirjaan menevä versio, nimittäin Rules Cyclopedia vuodelta 1991. Se on samalla tämän D&D:n ”basic”-kauden tietynasteinen arkkikivi, jota nähtävästi pidetään varsin onnistuneena toimitettuna tiivistelmänä koko 80-luvun läpi laukanneen basic-D&D:n ydinsisällöistä. OSR-puolella tätä versiota koskeva retroklooni on uskoakseni nimeltään Dark Dungeons tms., en ihan varmaksi muista.
Samaa mieltä tosiaan Nuurorin kanssa, että tuo on hienoa settiä tuo D&D:n ”loppupeli” läänityksineen päivineen. Se korjaa itseäni modernissa D&D:ssä pirusti risovan tyylin, jossa pelaajahahmot jumittavat atavistisesti siinä yhdessä, kapeassa seikkailijan roolissaan koko ikänsä. Vain tiirikoitavien lukkojen ja tapettavien hirviöiden koko muuttuu, mutta koskaan nämä raukat eivät nouse kiertelevän seikkailijan roolin yläpuolelle. Tämä sitten suoraan aiheuttaa sen, että kun hahmot eivät muutu, niin näiden haasteetkaan eivät muutu, ja niinpä hahmonkehitys muuttuu rivoksi illuusioksi: numerot kasvavat hahmolomakkeella, mutta kummasti hahmollani on edelleen se 50% sauma osua siihen perushirviöön, jota nyt 10-tasolla kutsutaan vain sitten joksikin peikoksi örkin sijaan.
Siitä voi tietysti vääntää loputtomiin peistä, että miten fiksua se Mentzer-laitoksen loppupeliläppä sitten on taiteellisilta arvoiltaan. Itse ainakin saan ihan loputtomiin hupia niistä hobittiraukoista oliko se kakkoslaatikossa, jossa ne kömmittyään maksimitasolle viettävät kymmeniä vuosia raataen niska limassa sellaista artefaktia väsäten, joka… lentää. Vähän nolo tikki, kun vertaa velhojen samoilla tasoilla käyttämiin loitsuihin.
Mä kutsun tota kehityksen illusioota nimellä ”Kaikille +1 kaikkeen”, ja mun mielestä se on ihan paskaa, se muuttaa draaman kaaren jonkinlaiseksi draaman X=Y -yhtälöksi, joka jatkuu päättymättömästi.
(Humanoidi)hirviöt menee järjestyksessä muistaakseni näin: Kobold, Goblin, Orc, Hobgoblin, Gnoll, Ogre, Troll, Hill Giant, Stone Giant, Frost Giant, Fire Giant, Storm Giant, Titan. MMMmmm progressii! ”Ai te ootte viä Ogreilla, me ollaa jo Hillgianteil LOL”
Toisaalta samaan aikaan esim D&D 3. laitoksessa kuitenkin haasteiden logiikka muuttuu aidosti velhojen saadessa uusia kikkoja. Varmaan kaikkein tärkein käännekohta tulee silloin, kun tiimi oppii lentämään. Vanha:n D&D:n taistelulogiikkahan polki paljon enemmän paikallaan. Tämä kertoo paljon näiden eri pelien fokuksista.
Itse kokisin, että hyvän pelin pitäisi sisältää sekä tarinan kohtalo, että myös jatkuvasti pelillisesti kiinnostavina pysyviä haasteita (ei välttämättä pelkästään taistelutilanteita, mutta kuitenkin jotain mistä ei pelkällä puhumalla selviä).
Olen itse mielenkiintoisesti ihan kujalla tästä hahmo/kampanjaprogressiosta. Meinaan, että onhan se siistiä, kun pelaajahahmosta muuttuu samanlainen mörkö kuin millaisia vastaan on aiemmin taisteltu (tai, vaihtoehtoisesti, kun hahmot tajuavat tehneensä väärin ryövätessään toisia). Mutta jos tämän toteutumiseksi peliä pitää jauhaa 500 sessiota, niin epätodelliselta tuntuu.
Ei siis sillä, etteikö näin saisi pelejä suunnitella tai etteikö joku siihen joskus olisi pystynyt, vaan että onpahan kaukana omasta peliarjestani. Sellainen 15-20 pelikerran kampanja on ihan ehdoton maksimi, jonka voisin kuvitella itse toteuttavani.
Tarvitaan se 20 pelikertaa, enneku kampanja lähtee ees käyntii 😀
Punalaatikot ovat erilaisia, mutta molemmat sopivat aloittelijoille.
Itse suosittelisin uutta punalaatikkoa aloittelijalle. Pelaanjankirja on luotu todellakin vasta-alkajalle ja kokeneemmalle se tuntuukin rahan haaskaukselta.
Uutta punalaatikkoa ei varmaan jaksa muutamaa pelisessioa kauempaa pelata, mutta sitten voi siirtyä muihin Essentials kirjoihin.
Mentzerin punalaatikko sopii pelaajille, jotka eivät halua käyttää ”pelilautaa”. Pelimerkkien tai figujen käyttäminen ruudukolla on ainakin itselle tullut ratkaisevaksi eroksi vanhoihin D&D laitoksiin. Laatikko tarjoaa myös enemmän monsuja ja ohjeita luolastojen tekemiseen. Pelattavaa riittää kuukausiksi, jos pelinjohtaja tekee itse seikkailuja.
Mentzerin punalaatikkoa ja sen lisäpokseja on tultu pelailtua 11 vuotiaasta 25 vuotiaaksi. Valtaosa ajasta tuli pelattua samaa hahmoa 21. tasoon saakka ja sen jälkeen vedettyä yhtä kamppista niin, että hahmot saavuttivat 20. tason.
Meille ainakin sopi mainiosti loppupeli läänityksineen, armeijataisteluineen ja varkaidenkiltoineen. Näitä elementtejä on todellakin jäänyt kaipaamaan, sillä uusi peliporukkani onkin täysin kokematon tälläisestä pelimuodosta.
Nyt olen vetänyt D&D 4 edikkaa samaa kampanjaa kaksi vuotta (pelaajat tasolla 19) ja tarkoituksena olisi tuoda Mentzerin ehdottamaa loppupelitouhua kampanjan loppukolmannekselle.
Tämä artikkelihan voisi olla Punalaatikko vs. Punalaatikko vs. Punalaatikko koska John Holmesin (Se oli Holmesin John, luonnenäyttelijä verraton… tirsk, tirsk) ja Mentzerin version välissähän on vielä Moldwayn Tomin punaboksi joka on lähinnä jenkeissä tuttu mutta loputtoman hämmennyksen lähde kun sanot kansainvälisillä foorumeilla pitäväsi punaboksista, ja sitten selviääkin että olet Moldwaylaisen linjan sijaan Mentzerin viitoittamalla tiellä vrts. siis sama kuin bolsevikin ja menshevikin ero eli punaisen eri sävyistä on kyse.
Näin on, versioita on lukuisia. Olen kuitenkin tässä keskittynyt vain niihin, jotka ovat laajemmalti tunnettuja kotimaisessa roolipeliskenessä.
Vitsi jos löytäisin tämän jostain niin skannaisisin PDF tiedoston mut ei oikein tunnu löytyvän
Ainakin tuota vanhempaa suomennettua punalaatikkoa kyllä näkee ajoittain myynnissä mm. Huuto.net-sivustolla. Hinta on toki usein kohtuuton.