Tapahtui viime jaksossa

Tammikuun 9. päivä 2012 Wizards of the Coast -firma ilmoitti virallisesti, että tekeillä on uusi laitos Dungeons & Dragons -roolipelistä. Uuden pelin ilmestymispäivästä ei ole vielä puhuttu, mutta moni veikkaa, että kesällä 2013 tärähtää. Paljon julkisuutta on saanut ilmoitus siitä, että pelikehitys tulee tapahtumaan yhteistyössä pelaajien kanssa: avointa pelitestiä pitäisi siis olla luvassa muodossa tai toisessa. Toinen pelinkehittäjätiimin toistelema lause on, että tarkoitus on luoda “universaali-D&D“, jossa on pelivaraa jokaisen aikaisemman D&D-laitoksen pelaajalle.

Kehitystiimiin on tällä hetkellä ilmoitettu kuuluvan mm. tiiminvetäjä Mike Mearls, pääsuunnittelija Monte Cook sekä Bruce Cordell ja Robert Schwalb. Jokainen on tuttu D&D-tuotteiden tekijä, mutta kovin paljoa pelisuunnittelua herrojen ansioluetteloista ei löydy (kenties Robert Schwalbia lukuunottamatta). Tämä tosin on aika normaalia isojen roolipelifirmojen maailmassa, jossa harva pelikirja syntyy yhden ihmisen hengentuotteena. Tiimi näyttää tehtäväänsä pätevähköltä, mutta Wizardsin henkilöstöpolitiikan huomioiden saa nähdä kuinka moni heistä on lopputulokseen asti mukana.

(Seuraa uusinta laitosta koskevaa uutisointia kätevästi tästä EN Worldin yhteenvetosivulta.)

Mihin sitä uutta versiota tarvitaan?

1990-luvun lopulle asti D&D oli kohtuullisen hyvin Tactical Studies Rules (TSR) -firman hyppysissä. Pelin kolmoslaitoksen myötä pelin ydinsäännöille saivat julkaista materiaalia myös muut firmat. Neloslaitos ei ollut enää edellisen päivittämistä vaan kokonaan uusi peli, joten moni loikkasi kyydistä ja päätyi pelaamaan joko Paizo Publishingin Pathfinderia tai OSR-liikkeen väsäämiä retroversioita varhaisesta D&D:stä.

D&D on epäilemättä edelleen suosituin, myydyin ja pelatuin roolipeli, mutta väki on jakaantunut eri pelien ympärille. Wizards of the Coastin julkaisemaa “virallista” D&D:n versiota pelaa enää vain pieni osa tästä koko joukosta. Miten siis tuoda kaikki D&D:n pelaajat takaisin WotC:n asiakkaiksi? Universaali-D&D on yksi vastaus. Internet-puheiden mukaan kun D&D:n pelaajille on isosti merkitystä sillä, että he saavat pelata nimenomaan “virallista” D&D:tä, vaikka eri nimellä kulkeva sääntökirja ja pelikokemus sinänsä tarjoaisivatkin täsmälleen ne kaivatut asiat.

Miten universaali-D&D onnistuu

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kehitystiimin tarkoituksena on tehdä uusimmasta laitoksesta hyvin modulaarinen. Perussysteemi on yksinkertainen, mutta siihen päälle voi sitten kasata erilaisia yksityiskohtiin meneviä lisäsääntöjä ja alipelejä.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa jää vielä nähtäväksi, mutta parhaimmillaan se tarkoittaisi uusimman laitoksen olevan laaja opas D&D:n pelaamiseen. Kirjassa käydään läpi erilaisia D&D:n pelaamistapoja alkaen luolastokomppauksesta ja päätyen miniatyyritaisteluun. Sitten kirjassa esitellään kuhunkin näistä erilaisista pelityyleistä sopivat säännöt. Jokainen voi siten kasata siihen omaan kampanjaansa sopivat säännöt ja pelata seuraavan kampanjan jonkin muun tyylistä D&D:tä.

Wizardsin väki tuntuu liputtavan ideaansa hyvinkin omaperäisenä, mutta eihän tämä sääntöjen modulaarisuus oikeasti ole mikään uusi juttu. GURPS oli samankaltainen jo 1980-luvulla ja D&D:n kolmoslaitosta d20-järjestelmineen voi pitää hyvin samanlaisena. Kenties paras vastine löytyy pelin varhaisesta kehityshistoriasta. 1980-luvulla Frank Mentzer julkaisi D&D:n säännöt eri värisissä laatikoissa hahmojen tasokehityksen mukaan. Kyse oli kuitenkin muustakin kuin pelkistä hahmojen tasosta: korkeammat tasot merkitsivät myös hahmojen aseman muuttumista pelimaailmassa. Esimerkiksi Companion Set (tasot 15-25) tarjosi mm. lisäsäännöt asettomaan taisteluun, kartanon hallitsemiseen ja sodankäyntiin, kun pelihahmot olivat nousseet seikkailijoista varakkaiksi maanomistajiksi.

Miten universaali-D&D epäonnistuu

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kehitystiimin eräänä tavoiteena on tuoda kaikki eri laitosten D&D-pelaajat takaisin samaan pelipöytään. Pelistä pyritään tekemään niin modulaarinen, että samassa pelipöydässä yksi voi pelata perussäännöillä (so. varhaista D&D:tä) ja toinen yksityiskohtiin menevää piirrepalapeliä (so. uusia laitoksia).

Onko tämä pelkkää markkinamiesten höpinää vai vakava yritys, jää nähtäväksi. Pidän kuitenkin selvänä, että tässä on pahasti aliarvioitu eri D&D:n laitosten keskinäinen eroavaisuus. Ei D&D:n vanhimman ja uusimman laitoksen suurin ero ole siinä, kuinka monta piirrettä (feat) tai erikoissääntöä sillä hahmolla on, vaan siinä, mistä siinä pelissä on kyse. Vanha D&D on puhdasta haastepeliä luolastoympäristössä. Pelaajien on käytettävä omia aivojaan sen pohtimiseksi, millaisen riskin he pystyvät ottamaan ja miten he ratkaisevat edessä olevan visaisen ansan. Uusi D&D on tyyliteltyä miniatyyrileikkiä. Siinä pelaajien tehtävänä on heittää noppaa ja kuvitella miten heidän hahmonsa silppuaa vihollisia, joiden määrä on huolellisesti laskettu sellaiseksi, että pelaajat voittavat tyylikkäästi. Ja tässä on vain kaksi esimerkkiä D&D:n monimuotoisuudesta. Kolmoslaitosta mainostettiin jonkinlaisena perusfantasiapelinä, joten sillä on epäilemättä pelattu kaikkea mahdollista intensiivisestä draamapelistä aina fiilistelyhenkiseen hovijuonitteluun asti.

Kun samaan pelipöytään sitten lyödään luolastokomppaaja, miniatyyritaistelija, draamapelaaja ja hovijuonittelija, peli tulee räjähtämään käsiin ihan riippumatta siitä, käyttävätkö kaikki samankaltaista noppamekaniikkaa vai ei. Yhteispeli edellyttää, että jokainen pelaa samaa peliä eli samaa tyylilajia.

Summa

Nähdäkseni D&D:n uusimman laitoksen toimivuus roolipelinä edellyttää, että pelisuunnittelijat tajuavat erilaisten tyylilajien yhteensopimattomat vaatimukset.

Jos he tajuavat, että vaikkapa miniatyyripeli on ihan eri peli kuin draamapeli, niin he pystyvät huomioimaan tämän ja kehittämään ikään kuin monta eri peliä samojen kansien väliin. Jos tämä totuus ei valkene heille, D&D:n uusi laitos tulee olemaan samanlaista silkkoa kuin lukemattomat muutkin roolipelit, joissa on yhdet säännöt ja lunastamaton lupaus siitä, että “tällä pelillä voi pelata ihan mitä genreä tahansa”.

“olen edelleen huolissani siitä, että aloittelijoille on olemassa huolestuttavan vähän sopivia pelejä. Pelit ovat pääsiassa joko liian tuhteja opuksia (esim. uusi D&D) tai yhteen pelikertaan sopivia minipelejä (aika moni kehuttu indie-peli). On turhan vähän sellaisia välimuotoja, jotka eivät muistuta raamattua sivumäärältään, mutta joista kuitenkin irtoaisi peliä vähintään kymmeniksi pelikerroiksi.”
[lähde]

Tämä samainen kysymyksenasettelu toistuu sitten Pelilaudan ketjusta toiseen (esim. tässä, tässä ja tässä). Minä arvattavasti olen aiheesta eri mieltä. Koska haluan edesauttaa sivistynyttä roolipeliskeneä, jossa erimielisyyksiä ei ratkota mustamaalauksella, herjoilla tai boikoteilla, esitän seuraavaksi perustelun sille, miksi tämä pyrkimys on tehoton.

Ongelman juuri

Sorsan mukaan kotimaisesta roolipelivalikoimasta puuttuu hyvä aloittelijaystävällinen roolipeli. Keskusteluiden perusteella minulle on syntynyt kuva, että “aloittelijayställisyys” tarkoittaa hänen mukaansa peliä, jossa ei ole kunnon fokusta, ei mitään erityistä aihetta ja joka lopputuotteena mahtuu alle sataan sivuun. Tämän “aloittelijaystävällisen” pelin pitäisi olla lisäksi kirjoittettu siten, että kuka tahansa pystyy ottamaan sen hyllystä ja päätymään roolipelaamaan, vaikkei tietäisi asiasta mitään etukäteen.

Keskusteluissamme olen esittänyt, että asia ei ole roolipelistä kiinni: meillä on lukemattomia suomenkielisiä aloittelijoille sopivia roolipelejä, joilla on hyvä aloittaa harrastaminen. Sorsa kuitenkin löytää jokaisesta esittämästäni pelistä jonkin puutteen, jos kohta nämä puutteet tuntuvat olevan ihan henkilökohtaisia mieltymyksiä.

No, Sorsalla on toki oikeus mielipiteenseensä. Niin kauan kuin hän puhuu vain omista mieltymyksistään ja siitä, ettei löydä veljentyttärelleen sopivaa peliä, homma on kunnossa. Aloittelijapelistä puhuttaessa on kuitenkin usein mukana myös ajatus siitä, että roolipeliskenen tulevaisuus olisi jotenkin tästä aloittelijapelistä riippuvainen: jos meillä vain olisi hyvä aloittelijapeli, kaikki teinit rupeaisivat harrastamaan roolipelaamista ja maailma olisi parempi paikka. Tämän haluan osoittaa harhakuvitelmaksi.

Tutkittu juttu

Roolipeliskenen yksi kirous on siinä, että meillä on hyvin vähän dataa siitä, mitä omien peliporukoidemme ulkopuolella tapahtuu. Emme tiedä, mitkä pelit myyvät hyvin tai kuinka monta roolipelaajaa Suomessa on. Emme myöskään tiedä, miten muut pelaavat tai mikä voisi kiinnostaa uusia harrastajia.

Tiedonpuute olisi tietysti korjattavissa parilla kunnon tutkimuksella. Valitettavasti sellaisia ei ole saatu aikaan; ainoat tiedonlähteet ovat sekalaisia foorumikeskusteluja tai -kyselyjä, joiden vastaajamäärät ovat tyypillisesti liian pienet.

Otetaan kuitenkin se, mitä saadaan. Päätin selvittää roolipelaajien kokemuksia roolipelaamisen aloittamisesta verkkofoorumeita tutkimalla. Pelilaudalla kysyttiin Millä roolipelillä aloitit?, Majatalossa puolestaan Miten aloitit roolipelaamisen? ja Roolipelit.net:ssä Miten aloititte roolipelaamisen???. Näiden lisäksi käytettävissä oli vielä kymmenen laajempaa henkilökohtaista roolipelihistorikkia (ks. tämä blogimerkintä ja sen linkit kommenteista).

Näin aineistoksi kertyi yhteensä 85 vastausta. On kuitenkin syytä huomata, että kysymykset eivät olleet samanlaisia eivätkä kaikki myöskään vastanneet tyhjentävästi. Niinpä eri tietoja irtosi eri määriä, kuten jatkosta selviää. Muutamissa kohdin olen myös päätellyt tarvittavat tiedot.

Aineiston edustavuudesta ei ole mitään hajua. Se on toki tiedossa, että moni roolipelaaja ei käy lainkaan kotimaisilla verkkofoorumeilla, mutta toisaalta verkkofoorumeilla käyminen ei tietääkseni korreloi roolipeliharrastuksen aktiivisuuden kanssa. Tiedän, että vastaajien joukossa on sellaisia, joille foorumeilla roikkuminen on likipitäen ainoa tapa olla yhteydessä roolipeliharrastukseen ja sellaisia, jotka ovat skeneaktiiveja muutoinkin (suunnittelevat pelejä, pelaavat paljon, järjestävät tapahtumia jne.). Valtaosa vastaajista oli sellaisia, joiden verkkofooruminimet eivät olleet itselleni entuudestaan tuttuja.

Käytin analyysissäni pääasiassa kvalitatiivisia metodeja. Kuten sanottu, aineisto oli kuitenkin niin silkkoa, että metodien toimivuus on vähän siinä ja siinä. Tein myös analyysin kohtuullisen nopeasti tarkastamatta sitä sen suuremmin, joten virheitä on hyvinkin voinut sattua. Suuruusluokat ovat kuitenkin uskoakseni oikein.

Tulokset

Esittelen tulokset tässä ja selitän ne seuraavan alaotsikon alla. Lyhenteiden selitykset: PL = D&D Punalaatikko; RQ = RuneQuest; TT = Tie tähtiin 2300 AD; D&D 3 = Dungeons & Dragons, 3. laitos; CTH = Cthulhun kutsu; KERP = Keskimaa roolipeli; CP = Cyberpunk 2020; TAS = Taru Sormusten Herrasta Seikkailupeli; M&M = Miekka & Magia; VAM = Vampire; PR = Praedor.

Roolipeliharrastuksen aloittamistapa (64 vastausta):

• ulkopuolinen vaikutin (kaverin, sukulaisen, kerhon tai tapahtuman kautta): 50 vastausta (78 %)
• sisäinen motivaatio (omatoimisesti sääntökirjoihin tutustumalla): 14 vastausta (22 %)

Omatoimisten aloittajien aloitusvuosi (9 vastausta) ja aloituspeli (14 vastausta):

• 1986, PL
• 1989, RQ
• 1989, PL
• 1990, PL
• 1990, TT
• 1999, D&D 3
• 2001, RQ
• 2006, RQ
• 2007, RQ
• lisäksi ilman vuosilukua: RQ, CTH, KERP, CP, KERP

Ensimmäinen kaupallinen roolipeli (70 vastausta):

• 17 vastausta: Punalaatikko D&D
• 13 vastausta: RuneQuest
• 6 vastausta: Keskimaa roolipeli
• 5 vastausta: Taru Sormusten Herrasta, ANKH, D&D (versiota ei tarkemmin määritelty)
• 3 vastausta: Cyberpunk 2020
• 2 vastausta: Praedor, Vampire, Cthulhun kutsu, Tie tähtiin 2300, D&D 3. laitos
• 1 vastaus: Miekka & Magia, Warhammer Fantasy RPG, THOGS, World of Darkness, Twilight 2000, Paranoia

Harrastuksen aloitusvuosi (45 vastausta) ja aloituspeli (37 vastausta)

• 1986: 3 vastausta (PL, PL, PL)
• 1988: 5 vastausta (PL, PL, PL, ANKH, PL)
• 1989: 7 vastausta (TT, RQ, PL, PL)
• 1990: 2 vastausta (RQ, PL)
• 1991: 1 vastaus (D&D)
• 1992: 3 vastausta (TAS, ANKH)
• 1994: 2 vastausta (ANKH)
• 1995: 2 vastausta (TAS, CP)
• 1996: 1 vastaus (RQ)
• 1998: 1 vastaus (PL)
• 1999: 2 vastausta (M&M, D&D 3)
• 2000: 1 vastaus (KERP)
• 2001: 5 vastausta (TAS, KERP, RQ)
• 2002: 2 vastausta (TAS, CTH)
• 2003: 1 vastaus
• 2004: 1 vastaus (PR)
• 2005: 2 vastausta (VAM, PR)
• 2006: 2 vastausta (RQ, RQ)
• 2007: 2 vastausta (RQ, D&D)

Aloitusikä ikäryhmittäin (20 vastausta):

• alle kouluikäinen: 1 vastaus
• ala-asteella: 11 vastausta
• yläasteella: 7 vastausta
• yli 16-vuotias: 1 vastaus

Tulosten tulkinta

Tämä aineisto vahvistaa käsitystä siitä, että roolipelaaminen tyypillisesti aloitetaan sosiaalisten vaikutteiden kautta. Nekin 14 vastaajaa, jotka ovat olleet aloituksen suhteen omatoimisia, ovat pääsääntöisesti tienneet, mitä ovat hankkimassa. Vain aniharva on saanut ensikosketuksen roolipeleihin suoraan sääntökirjoista. Harmilisesti aineistosta ei juurikaan käy ilmi, mitä kautta omatoiminen viidennes on saanut sääntökirjat käsiinsä.

RuneQuestin suosio omatoimisten roolipelihankkijoiden kohdalla toistuu, kun katsotaan ylipäänsä ensimmäisten kaupallisten roolipelien listaa. Vaikka ykköspaikka kuuluukin Punalaatikolle, on syytä huomata, että sen suosio myös aika tavalla rajoittuu 1980-luvun viimeisin vuosiin. Näin Punalaatikon voittoa onkin syytä selittää ennen muuta tarjonnan nojalla: 1980-luvun lopulla sillä ei juuri ollut suomenkielisiä kilpailijoita. RuneQuest sen sijaan on päätynyt aloittajien käsiin halki vuosikymmenten aina viime vuosiin saakka. (Tietysti tässäkin vaikuttaa tarjonta: Punalaatikkoa ei ole saanut kaupantiskiltä enää 1990-luvun alun jälkeen.)

Kaikkiaan on syytä huomioida aloituspelien laaja kirjo, suhteellinen vanhuus ja suomenkielisyys. Tämä on hieman yllättävää, kun muistetaan että 80 % aloittelijoista liittyy jo olemassa olevaan peliryhmään ja päätyy pelaamaan juuri sitä, mitä tuo olemassaoleva ryhmä sillä hetkellä sattuu pelaamaan.

Aloituspelistä puhuttaessa on kuitenkin syytä muistaa tuon termin epämääräisyys. Varsin monella harrastajalla on ollut jonkinlaisia “proto-roolipelejä” jo ennen mihinkään kaupalliseen peliin tutustumista. Lisäksi monessa vastauksessa mainittiin, että pelatessa monia sääntöjä korjattiin tai jätettiin huomiotta. Aloitusroolipeli ei myöskään välttämättä ole se peli, jota harrastaja olisi alkuvuosinaan pelannut eniten. Monessa vastauksessa kerrotaan, miten peliryhmä kokeili monia eri pelejä, mutta millaisella aikajänteellä tämä tapahtui, sitä vastauksista ei ilmene.

Harrastuksen aloitusvuodesta lienee paikallaan huomioida aloittajamäärät vuosikymmenittäin. Vuosina 1986-1990 roolipelaamisen aloitti 17 vastaajaa, vuosina 1991-2000 13 vastaajaa ja vuosina 2001-2007 15 vastaajaa. Tämän aineiston valossa näyttää siis siltä, että aloittelijoiden määrä olisi 2000-luvulla ollut suurempi kuin 1990-luvulla (eikä aineisto edes yllä kuin vuoteen 2007 asti). Jälleen kerran lienee siis paikallaan todeta, että vanhat huhut roolipeliskenen kuolemasta ovat väärässä.

Roolipeliharrastuksen aloittamisikä -kohdassa aineisto menee liian pieneksi, että siitä voisi tehdä mitään kestäviä päätelmiä. Hypoteesitasolla ei kuitenkaan liene yllätys, että harrastus, joka tyypillisesti aloitetaan tuttavapiirin vaikutuksesta, aloitetaan niinä ikävuosina kun se tuttavapiiri on dynaamisimmillaan.

Johtopäätökset

Tämän tutkimuksen nojalla katsoisin olevan syytä hylätä haaveet aloittelijapelistä skenepelastajana. Valtaosa roolipelaajista oppii ja omaksuu harrastuksen peliporukaan liittymällä, ei satunnaista sääntökirjaa ostamalla. Nekin harvat huimapäät, jotka tulevat harrastuksen pariin pystymetsästä, ovat tyypillisesti jo tehneet taustatutkimusta siitä, mitä roolipelaaminen on.

Yleisin aloittelijapeli on siis tämän tutkimuksen valossa se, mitä muut sattuvat pelaamaan. Omatoimisten tyyppien kohdalla pelivalinnan perusteita ei voi tietää, mutta aavistelisin, että (1) suomenkielisyys, (2) hyvä saatavuus ja (3) tunnettavuus ovat paljon ratkaisevampia kuin se, onko peli erityisesti aloittelijoita varten kirjoitettu. (Minkään muutoin minun on vaikea ymmärtää, miten jokut vielä 2000-luvulla päätyvät monien hyvien aloituspelien sijasta hankkimaan RuneQuestin.)

Näin ollen pidän roolipeliharrastuksen levittämisen parhaana keinona roolipelaamismahdollisuuksien luomista ja roolipelien saatavuuden parantamista, en niinkään huippuunsa hiottujen tuotteiden tekemistä.

Pitäisikö Sorsan (ja muidenkin) nyt lopettaa aloittelijaystävällisen pelinsä pohtiminen? Ei välttämättä. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että jokainen skeneaktiivi harkitsisi päämääriään ja keinoja, joilla aikoo päämääränsä tavoittaa.

Kun Fantasiapelit kieltäytyi ottamasta Ritareita valikoimaansa, jäi minulle käteen jälleenmyyntiä varten tehtyjä kansiliuskoja. Kun sitten huomasin, että ihmisoikeusjärjestö Amnesty International myi nettisivuillaan tyylikkäitä Knights For Human Rights -pinssejä, tajusin että pakkohan tässä on tehdä pari deluxe-versiota.

Deluxe-versio Pyöreän pöydän ritareista sisältää sääntökirjan lisäksi kansiliuskan sekä Amnestyn pinssin.

Niinpä siis, ostamalla nyt Pyöreän pöydän ritarit, saat samassa paketissa myös tyylikkään kansiliuskan, josta voit taitella itsellesi kätevän Camelotin muurin. Siellä voit säilyttää pelin aikana Camelotin resurssinoppia: Camelotin uhkaava tuho on silloin silmin nähtävissä noppien vähentyessä! Lisäksi saat Amnestyn Knights For Human Rights -pinssin (pinssissä lohikäärme, teksti “Knights For Human Rights” ja Amnestyn kynttilälogo), joka pelin aikana annetaan merkiksi sille pelaajalle, jonka ritarilla on korkein Kunnia-arvo.

Ostin pinssit kolmen euron kappalehintaan, joten ostamalla Ritarit tuet samalla työtä ihmisoikeuksien hyväksi. Siten deluxe-version hinnasta kolmannes menee (tai on itse asiassa mennyt jo) Amnestylle.

Kannattaa kuitenkin toimia ripeästi: sain Amnestyltä viimeiset pinssit ja sittenkin niitä rapsahti postilaatikosta vain neljä kappaletta. Ritarien deluxe-versioita on näin ollen tarjolla vain neljä kappaletta ja ne menevät tilausjärjestyksessä. Osta nyt, niin ei tarvitse katua myöhemmin!

Lisäosalla voittoon

Pyöreän pöydän ritarien jälleenmyyntikelpoisuuden korjaaminen lähti liikkeelle jo syyskuisessa Tracon-tapahtumassa. Tavoitin siellä Stadin pelikaupan myymäläpäällikkö Juhani Seppälän, joka ehdotti jonkinlaista erillistä otsikolla varustettua kansiliuskaa. Ideasta tuli todellisuutta, kun menin käymään Tuovisen Eeron luona Sonkajärvellä.

Savolaisesta suuruudenhulluudestaan tunnettu Tuovinen ei tietenkään tyytynyt pelkkään yksinkertaiseen kansiliuskaan, vaan päätti hyödyntää sitä laajemminkin. Kansiliuskan etupuolelle tuli tyylikkäästi teoksen nimi ja taitospuolelle myös tekijän nimi sekä viivakoodi. Kääntöpuolelle hän puolestaan askarteli veljensä Jarin avustuksella kappaleen Camelotin linnan muuria. Näin kansiliuskasta kasvoi minilisäosa, sillä kansiliuskasta voi taitella itselleen pienen Camelotin, johon sijoittaa resurssinopat. Koko komeus kiinnitetään kanteen klemmarilla ja tuotteen ostamisen jälkeen sitten kiinnitetään samaisella klemmarilla pikkupropiksi.

[lisään tähän valokuvat heti kun muilta kiireeltäni ehdin]

[lisään tähän piakkoin myös linkin, josta pelin jo ostaneet voivat ladata linnanmuurin kaavan itselleen]

Jälleenmyyjien kirjo

Kun siis Fantasiapelien ilmoittama ongelma oli saatu korjattua, otin heihin tietysti uudelleen yhteyttä. Harmillisesti vastausta ei kuitenkaan ole kuulunut. Onneksi sain kuitenkin muutaman muun tahon kiinnostumaan Ritareista.

Mainitsinkin jo edellä, että koko kansiliuskan idea tuli Stadin pelikaupan suunnalta. Kädenojennuksena kotimaisen roolipelaamisen puoleen he myös suostuivat ostamaan pari kappaletta peliä jälleenmyyntiin Helsingin Kaisaniemen liikkeeseensä. Arkkikivi tietysti otti peliä valikoimaansa, tehtiinhän pelisuunnittelu yhdessä Tuovisen Eeron kanssa. Pelistä kiinnostui myös seinäjokelainen Fantasialinna, joka tilasi kymmenkunta kappaletta. Fantasialinnan jälleenmyynti oli erityisen ilahduttava tapaus, koska en itse edes huomannut kaupata tuotetta heille. He omatoimisesti ottivat yhteyttä minuun – ja kuulemma juuri siksi, että Fantsuun peli ei kelvannut. Kolmas jälleenmyyjä on oululainen Tuomas Kortelainen, mies tuoreen Noitahovi-roolipelin takaa. (Noitahovin linkki vie pelin omille kotisivuille. Peliä saa toki muualtakin, mutta osta omasi toki suoraan tekijältä, niin tuet parhaiten tekijää itseään.)

Tämä viimeisin tikki, yksityishenkilö jälleenmyyjänä, voi ensi alkuun tuntua vähän oudolta vedolta. Tässä tapauksessa siinä on kuitenkin järkeä. Kortelainen on skeneaktiivi, joka tietää löytävänsä ne pari tyyppiä, jotka ovat Pyöreän pöydän ritarien kaltaista peliä vailla. Hän itse asiassa hankki jo Ropeconissa pelin julkaisutilaisuuden yhteydessä jokusen kappaleen omaan jälleenmyyntiinsä ja sai ne jo menemään. Miehellä on sen verran kova usko Ritareihin (tai omiin myyjän kykyihinsä), että meni sitten tilaamaan niitä lisää. Eihän se sinänsä mikään huono tikki ole; jälleenmyyjänä Kortelainen tekee 50 % tuotteen hinnasta jälleenmyyntipalkkiota, mikä tämän tuotteen kohdalla tarkoittaa viittä euroa kappaleelta. Kahdenkympin sijoitus ja kahdenkympin tuotto-odotus on varsin käypä tikki.

Aikaa on kulunut riittävästi, jotta Ritarit ovat herättäneet hieman keskustelua ja kommentointa. Niiden joukossa on ollut huomioita ja kysymyksiä, joten kokoan tähän vastauksia. Tämä ei ole suoranaista errataa, koska varsinaisia sääntövirheitä tässä ei ole.

Mitä roolipelejä Pyöreän pöydän ritarit muistuttaa?

Pyöreän pöydän ritarit on usein nähty yhdistelmänä Vincent Bakerin Dogs in the Vineyardia ja Greg Staffordin Pendragonia. Tuosta ensimmäisestä olen samaa mieltä: Bakerin mainio peli 1800-luvun mormonilainvartijoista on Ritarien suora esikuva. Pelin ydinaktiviteetti (moraaliongelmien ratkominen) on täsmälleen sama, mitä nyt säännöt ovat Ritareissa huomattavasti kevyemmät. Ja tietysti väri on vaihtunut 1800-luvun länkkäristä myyttiseen varhaiskeskiaikaan.

Sen sijaan Pendragonin yhdistäminen Pyöreän pöydän ritareihin on oudompi tikki. Ainakin itselleni Pendragonista tulevat mieleen ritarimoraalin noudattaminen, sukupolvidraama, läänitysten hoitaminen ja kohtuullisen raskaat säännöt. Pyöreän pöydän ritareissa ei ole oikein mitään näistä; korkeintaan sukupolvidraamaa, jos pelaajat sitä sinne asioikseen tuovat. Ritareita kyllä on molemmissa peleissä, mutta siihen ne yhteydet sitten jäävätkin. Paljon parempi vertailukohta olisikin Staffordin varhaisempi Prince Valiant, jossa on samannimisen sarjakuvan tapaan seikkailevia ritareita.

Sopiiko Pyöreän pöydän ritarit uusille pelaajille?

Olen puhunut Pyöreän pöydän ritareista aloittelijaystävällisenä pelinä, mutta jotkut ovat kiistäneet väitteeni. Heidän mukaansa peli ei selitä pelaamisen perusasioita riittävän tyhjentävästi.

Olen samaa mieltä siitä, että jos Pyöreän pöydän ritarit lyödään ummikon kouraan, ei hän välttämättä pysty sen avulla roolipelaamaan. Tämä ei suoranaisesti ole tarkoituskaan, koska olen pitkälti menettänyt uskoni siihen, että roolipelaamista voisi oppia lukemalla tekstejä. Olen itse tutustunut roolipelaamiseen osallistumalla toisten peliin ja niin olen sitä esitellyt myös muille.

Pyöreän pöydän ritarit on siis aloittelijapeli siinä mielessä, että se on oiva valinta sellaiselle, joka tietää jo, mitä roolipelaaminen on ja haluaisi päästä pelaamaan kavereidensa kanssa, mutta ei halua panostaa kymmeniä euroa sääntökirjan hankintaan ja lukuisia tunteja sen opiskelemiseen. Se on hyvä ensimmäinen roolipeli siinä vaiheessa kun lukija jo tietää, mitä roolipelaaminen on. (Toisaalta en pidä roolipelaamista niin vaikea asiana, etteikö sitä voisi tajua tekstinkin perustella. Kyllä ummikkokin voi siis onnistua Ritarien kanssa, mutta suosittelisin silti ensin tutustumaan roolipelaamiseen käytännössä jonkun toisen peliin osallistumalla.)

Kokeneemman roolipelaajan osalta Pyöreän pöydän ritarit on juuri oikea peli, jos pidät merkityksellisten arvovalintojen tekemistä roolipelaamisen ytimenä. Ne muutamat säännöt, joita peliin on kirjoitettu, tukevat juuri tätä. Kyllähän tällä voi niitä perinteisiä fantasiaseikkailuitakin pelata, mutta sääntöjä ei ole suunniteltu sellaista pelityyliä varten.

Mitä tällä kuvituksella yritetään sanoa?

Suurinta huomiota Pyöreän pöydän ritareissa tuntuu herättäneen sen kansikuva. Kuten blogia seuranneet tietävät, otsikon puuttuminen uhkasi pudottaa pelin jälleenmyynnin ulkopuolelle. Kansikuva on käsittääkseni kerännyt myös kritiikkiä, jota minun on vaikea ymmärtää. Tietysti jos symbolismi tai naivismi ovat katsojalle vaikeita tyylilajeja, niin epäilemättä myös Ritarien kansitaiteen arvostaminen ottaa koville. Minusta Tiina Vanhapelto on tehnyt upeaa työtä.

Se on kuitenkin totta, että kansikuva ja sisäsivujen kuvitus ovat eri maailmasta. Ja näin oli tarkoituskin. Kirjoitan teoksen alkupuolella, että Pyöreän pöydän ritareita pelattaessa ei ole tarkoitus hirttäytyä yhteen Arthur-tulkintaan. Päinvastoin, peliporukka voi käsitellä legendaa omalla tavallaan. Monipuolisen kuvituksen tarkoitus oli siis osoittaa, miten eri tavoin Arthurin legendaa on taidehistoriassa tulkittu: sillä pääsee lastenkirjallisuudesta aina synkkään pulp-kirjallisuuteen saakka. (Tässä kohtaa on myönnettävä kritiikki aiheelliseksi: sisäsivujen kuvituksen olisi voinut valikoida paremminkin.)

Kunhan pelissä on maata kiertäviä ritareita, jotka pyrkivät toimimaan oikeudenmukaisesti, on ihan vapaasti valittavissa onko tarkempi tyylilaji kevyttä fantasiaseikkailua, anakronista feminismiä, leppoisaa lastenkirjallisuutta vai jotain ihan muuta. Peliporukka saa seurata omaa Arthur-tulkintaansa.

Kertapeli vs. kampanjan aloitus

Pyöreän pöydän ritareissa on erilaiset säännöt kertapelille ja kampanjapelille. Jotkut ovat pitäneet kertapeliä jopa liian riisuttuna versiona. Lähdin itse siitä ajatuksesta, että kertapeli on se, mitä pelataan silloin, kun halutaan esitellä roolipelaamista uusille harrastajille tai kun peliaikaa on vain puoli tuntia (hahmonluonti mukaanluettuna). Kertapelissä on vähemmän sääntöjä, jotta se veisi suoraan roolipelaamisen ytimeen: hahmon esittämiseen ja merkityksellisten valintojen tekemiseen. Kertapelimuodossa Pyöreän pöydän ritarit pystyy kilpailemaan pelitehokkuudessa lautapelien kanssa – temppu, johon harva roolipeli pystyy.

Jos peliporukka koostuu kokeneista roolipelaajista, voi olla mielekkäämpää pelata kertapeli ikään kuin kampanjan aloituksena. Hahmoille siis määritellään resurssit tehtävää varten ja seikkailun lopuksi voidaan käydä läpi hahmonkehitysvaiheet. Tämäkään ei tee pelistä raskasta, vaan antaa vähän enemmän mekaanista tukea pelaamiselle.

Alussa on kuolemanpelko, lopussa haavoittumattomuus

On totta, että Pyöreän pöydän ritareissa voi menettää hahmonsa heti ensimmäisessä selkkauksessa. Tämä kuitenkin vaatii, että ritari on jäänyt Kunnia-pisteissä vähille ja että hänellä käy verrattain huono noppatuuri. Toisaalta jo parin seikkailun jälkeen hahmosta on voinut kasvaa likipitäen haavoittumaton ritarilegenda.

En itse pidä tätä minään ongelmana. Ritarihahmonsa poistumiseen pelistä ei tulisi suhtautua kuin omaisuuden menetykseen, vaan ottaa se huomioon merkittävänä tarinallisena käänteenä. Olen itse pitänyt tapana antaa tässä kohtaa pelaajalle mahdollisuuden lausua hahmonsa viimeiset sanat ja tuonut hahmon epilogista kokonaisen kohtauksen, tarkoittipa se sitten hautajaisia tai rampautumisesta johtuvaa uusiin tehtäviin siirtymistä.

Toisaalta toisin kuin monessa muussa roolipelissä, Pyöreän pöydän ritareissa hahmon kuolemanpelko ei ole keskeistä pelisisältöä. Se voi tuntua hahmon alkutaipaleella, mutta tyypillisesti siitä päästään pian ohi. Tämän pelin juttu on se, että meillä on tässä joukko maan parhaita sotureita ja heillä on edessään tällainen moraaliongelma. Sitten vain katsotaan, miten pelaajien ritarit sen ongelman ratkovat. Väkivaltaan turvautuminen on painava valinta, mutta vain yksi vaihtoehto eikä välttämättä auta varsinaisesti ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa.

Hahmonkehitystä voi halutessaan myös hieman hidastaa sillä, että muistuttaa pelaajille kampanjan talvivaiheen ritarien kehumisen olevan vapaaehtoista. Kukin pelaaja voi antaa Kunnia-pisteen vain yhdelle ritarille, eikä sitä ole pakko antaa kenellekään. Kunnia-arvojen nopeaa nousua voi siis rajoittaa yksinkertaisesti niin, että peliporukka päättää jakaa niitä vähän tavallista kitsaammin.

Pelaajien kehujen ja pelimaailman ristiriita

Ritarien Kunnia-arvo nousee, kun pelaajat kehuvat toistensa ritarihahmoja. Tästä huolimatta Kunnia-arvo on pelin sisäinen fakta. Tämä voi tuntua realismin ystävistä oudolta (“eihän D&D:ssäkään hahmon hipareita voi lisätä sillä, että muut pelaajat fanittavat siitä hahmoa!”), mutta pelaamisen kannalta tämä on järkeenkäypää. Ajatuksena on saattaa pelaajat kommentoimaan toistensa pelaamista palkitsemalla mieluisinta hahmoa.

Tässä voi toki syntyä tiettyä kummastustakin, koska pelaajat voivat antaa kunniaa hahmolle, joka ei sitä millään muotoa pelissä ansainnut. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, koska (kuten säännöissä kirjoitan) Kunnia-arvo kuvaa sitä, mitä pelaajat antavat sen kuvata. Toisin sanoen, jos pelaajat rupeavat antamaan kunnia-pisteitä sille hahmolle, joka oli kaikista surkein / viihdyttävin / kunniallisin, niin pelimaailma seuraa tätä logiikkaa, ja alkaa pitää korkeaa kunnia-arvoa merkkinä ritarin surkeudesta / viihdyttävyydestä / kunniallisuudesta. Tavallaan voi ajatella, että pelaajat ikään kuin kuvaavat pelimaailman kansansuosiota ja siten pääsevät päättämään, millaisia asioita pelimaailman asukit arvostavat.

Jos kuitenkin halutaan pitää kiinni siitä, että Kunnia kuvastaa ritarin arvostettua maineikkuutta, niin miten se voi kasvaa ritarin toimista riippumatta? Helposti. Jos pelaajen Kunnia-korotukset menevät pahasti ristiin pelitapahtumien kanssa, niin tämän voi hyväksyä pelimaailmassa mystisenä vaikutuksena. Talonpojat siis tuntevat selittämätöntä pelonsekaista kunnioitusta korkean Kunnia-arvon ritareita kohtaan ja sokeat druidit näkevät heidän vahvan auransa. Vaihtoehtoisesti pelaajat voivat kertoa lisää pelitapahtumia, jotka selittävät Kunnia-arvon nousun pelimaailmassa. Eli vaikka ritari ei olisikaan tehnyt urotöitä seikkailun aikana, mutta sai silti kunniapisteitä muita pelaajilta, niin pelaaja voi kuvata hahmon urotekoja, jotka tapahtuivat seikkailun suorittamisen jälkeen.

Resurssit ja sivuhahmot

Koska Camelotin resurssit ovat uusiutumaton voimavara, on resurssien käyttäminen (ja käyttämättä jättäminen) aina merkittävä valinta. Jos pelaaja käyttää pari resurssinoppaa hahmonsa parantamiseen, ne voivat kulua pois. Jos pelaajat tuovat matkaresurssit takaisin Camelotiin, on se merkki siitä, ettei siitä seikkailusta löytynyt mitään kiinnostavaa lahjoituskohdetta.

Resurssien pointti on siinä, että niitä voi käyttää välittömästi käsillä olevaan selkkaukseen tai pitkäkestoisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Ritarit toki voivat ratkoa kapinoita tai perimysjärjestyksiä miekkansa terällä, mutta jos he haluavat saada aikaan pitkäkestoisemman tuloksen, on heidän lahjoitettava resurssinoppia asian sinetöimiseksi. Ritarit voivat käydä jokaisessa seikkailussa pätkimässä sakseilta päitä pois, mutta jos he eivät lahjoita resursseja vaikkapa rannikon linnanherroille, saksit tulevat lopulta perimään Englannin Camelotin kaatuessa.

Yksinkertaisin ajatus resurssien lahjoittamisen takana on siis ajatella sivuhahmojen turvallisuutta pitkällä tähtäimellä. Jos ritarit tahtovat varmistaa, että joku sivuhahmoista selviää jatkossakin, kannattaisi hänelle lahjoittaa resursseja. Pelinjohtajan kannattaakin ottaa tehtäväkseen niin sympaattisten ja kiinnostavien sivuhahmojen kuvaaminen, että pelaajien ritarit haluavat turvata näiden tulevaisuuden. (Toisaalta vaikka ritarit eivät lahjoittaisi ensimmäistäkään resurssia sivuhahmoille, ei tätä voida pitää pelinjohtajan epäonnistumisena. Se vain tarkoittaa sellaista tarinankäännettä, että koko Englanti hävitetään Camelotin myötä ja ritarien uroteot vaipuvat unohdukseen.)

Miksi tässä ei ole hahmolomaketta?

Ymmärrän kyllä, että jotkut pitävät roolipelin mittana hahmolomaketta, mutta itse pidän sitä vain yhtenä työkaluna muiden joukossa. Jos sille ei ole jossain pelissä tarvetta, miksi tunkea se mukaan? Pyöreän pöydän ritarit on tässä suhteessa rajapinnalla.

Ritareissa hahmosta määritetään vain pari asiaa, jotka on helppo kirjata ylös mille tahansa paperinpalalle. Itse asiassa, koska hahmolla on vain kaksi ominaisuutta, on näistä helppo pitää kirjaa pelimerkeillä. Jos harrastuskaapista löytyy, niin jokainen pelaaja voi ottaa itselleen samanvärisiä noppia mahtipisteiden verran ja vaikkapa lasihelmiä kunniapisteiden verran. Lasihelmet osoittavat kuinka monta resurssinoppaa hahmo voi selkkauksessa ottaa.

Toisaalta itse olen pelatessani käyttänyt karua hahmolomaketta ihan kirjanpidollisista syistä. Hahmolomakkeeseen mahtuu stattien lisäksi myös pelaajan itsensä ylläpitämää listaa ritarin uroteoista, kuva vaakunasta ja tiivistelmä pelisäännöistä. Tällaisen käyttämäni hahmolomakkeen voi ladata tästä.

Enemmän kuin ritareita

Pelien varioiminen eli pelifiktion muuttaminen on isossa suosiossa roolipelaajien keskuudessa. Koska Pyöreän pöydän ritareissa on vähän sääntöjä, on muuntotyö helppoa. Pelinjohtajan tarvitsee vain varmistaa, että uudessakin miljöössä on väistämättä sortuva valtakunta ja maata kiertäviä lainvalvojia. Niinpä Arthurin myyttisen Britannian ja Pyöreän pöydän ritarikunnan voi helposti vaihtaa vaikkapa muinaiseksi Roomaksi ja sen sadanpäälliköiksi tai Galaktiseksi tasavallaksi ja jediritareiksi. Mikä vain peliporukkaa innostaa.

Varioimisen kanssa voi halutessaan mennä hieman pidämmellekin. Yhden “Camelotin” sijaan pelimaailmassa voikin olla useampi pienempi resurssikeskus, joilla voi kullakin olla omia tavoitteitaan. Siitä vain pelaamaan George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun hengessä.