Työstän tässä par’aikaa seuraavaa Ropeskenen jaksoani vuoden 2009 kotimaisista roolipelijulkaisuista. Pelijulkaisujahan tuli varsin mukavasti ja valtaosa julkaisijoista oli vieläpä ensikertalaisia julkaisemisen saralla. Mahdollisen julkaisurintaman laajentumisen ja nousuhuuman keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että roolipelikulttuurin edistämisen kannalta pelien julkaiseminen ei ole ainoa tai välttämättä edes paras keino.

Seuraavissa blogauksissani esittelen lyhyesti erilaisia vaihtoehtoja pelinjulkaisemiselle, jos roolipelikulttuurin voimistaminen ja kehittäminen kuitenkin kiinnostaa.

Pelaa!

Roolipelikulttuurin itsestään selvä ja ehdoton kivijalka on roolipelaaminen. Sen tulisi aina olla harrastamisen keskiössä ja kaiken muun olla vain sen tukemiseen tähdättyä. Kannattaa joskus pitää vähän kirjaa siitä, että mihin niitä harrastustuntejaan oikein käyttää. Jos leijonanosan syö fantasiamaailman sääolojen taulukoiminen, dramaattisten skenaarioiden kirjoittaminen tai foorumeilla meuhaaminen, on syytä tarkistaa prioriteettejaan. Harrastuksen ei ole tarkoitus syödä liikaa aikaa muulta elämiseltä, joten tunnit on syytä keskittää olennaiseen.

Suosittelen myös, että pelaaminen olisi monimuotoista. Tämä ei tarkoita, että pitäisi kokeilla jokaista uutta peliä tai etsiä käsiinsä mitä omituisempia pelejä. On kuitenkin hyvä hieman laajentaa roolipelikulttuuria kaikenlaisten roolipelien puolelle. Jos keskittyy pelaamaan yhtä ja samaa kampanjaa vuodesta toiseen, roolipelikulttuuri yksipuolistuu. On kuitenkin todettava, että jos haluaa roolipelikulttuurin olevan rutiininomaista ja perinteitä kunnioittavaa kampanjamuotoista pelaamista, niin sitten sen mukaisesti toimiminen on tietenkin viisautta. Roolipelikulttuuri kun ei ole muuta kuin mitä me siitä teemme.

Luonnollisesti tämä heijastuu myös pelijulkaisemisen puolelle. Pelintekijät putoavat korkealta, jos kukaan ei edes pelaa heidän vaivannäkönsä hedelmiä. Julkaisijan kun on vaikea kuvitella mitään hienompaa kuin kuulla, että joku on joskus pelannut hänen tekemäänsä peliä.

Tässä toisessa osassa kerron, miten insertistä tehdään jakso ja miten siitä tiedotetaan yleisölle.

Koristeet tekevät kakun

5. Intro, outro ja muut lisukkeet

Kun jakson pääsisältö on kuosissa, on aika lisätä johdantoa ja rytmitystä. Jakson alkuun on hyvä laittaa jonkinlainen esittely vähintäänkin siitä, että mistä tullaan kuulemaan mutta miksei myös lyhyt maininta siitä, että millaista podcastia kuulijan korviin työntyy. Aiheesta toiseen siirtymistä voi rytmittää käyttämällä musiikkia tai muuta selkeästi erottuvaa äänisignaalia. Nauhalle kun ei muuten kappale- tai lukujakoja saa. Yleisenä tapana näyttää myös olevan outron käyttö, eli lyhyt loppumusiikki jakson päätteeksi.

Netistä todennäköisesti löytyy paljonkin ilmaista musiikkia. En itse etsinyt kovinkaan kauaa, kun löysin Mikseristä Matti Paalasen Creative Commons -lisenssillä julkaistut musiikkiprojektit. Eniten aikaa kului siihen, kun mietin, minkä biisin valitsisin kehystämään jaksoani. Vaikka muuten musiikki olisikin julkaistu vapaalla lisenssillä, niin jos tekijä ilmoittautuu, niin kannattaa kysyä lupa. Kohteliaisuus on jälleen valttia ja muusikko luultavasti tykkää, kun kuulee musiikkinsa kelpaavan johonkin projektiin. Valitettavasti jaksoni julkaiseminen Ropeskenessä tarkoitti kuitenkin sitä, että Paalasen musiikkia ei kuulla – ainakaan vielä.

Musiikin liittäminen ääniraitaan ei vaadi erityisiä kommervenkkejä. Tällainen puheen ja musiikin yhdistäminen on podcastien peruskauraa, joten jo Audacityn omilta verkkosivuilta löytyy ohjeet siihen, miten homma onnistuu. Loput oppii kokeilemalla, jos on kärsivällinen. Johdannon tekeminen ja musiikin kanssa säätäminen vei itseltäni ensikertalaisena pari tuntia, eli verrattain helppoa se on.

6. Linkkilista ja verkkosivu

Kun jakso kaikkineen on vihdoin kuosissa, voi halutessaan vielä säätää sen julkaisutietojen kanssa. Viittaan tässä siis siihen verkkosivuun, jolla podcast on kuunneltavissa. Sinne voi esimerkiksi koota linkkejä niistä tärkeimmistä asioista, joita jaksossa mainitaan. Halutessaan voi myös tehdä pienen sisällysluettelon, jossa mainitsee milloin käsitellään mitäkin aihetta. Tästä on iloa etenkin silloin, kun jakso on pitkä ja kuuntelija käyttää vaikkapa iTunesia: hän pystyy siirtymään suoraan sinne, missä on kiinnostava aihe. Aihelistaus toimii kätevästi myös pienenä mainoksena.

Verkkosivua voi tietysti joutua päivittämään myös muilta osin, vähän podcastin tyylistä ja verkkoalustasta riippuen. Esimerkiksi WordPress-blogipohjaa käyttäen monet uuden jakson julkaisemiseen liittyvät päivittämiset on helppo tehdä. Erilaisia ratkaisuja podcastin sivun ulkonäöstä on verkko väärällään.

7. Markkinointi

Kun Kantola vihdoin sai jaksoni julkaistua Ropeskenessä, laitoin välittömästi viestiä isoimmille kotimaisille roolipelikeskustelufoorumeille, Majataloon ja Roolipelit.nettiin. Tietysti uutisoin asiasta myös Roolipelitiedotuksen puolella. Ensimmäinen askel on siis tiedottaa sellaisilla foorumeilla, mistä voi kuvitella yleisönsä löytyvän.

Vähän podcastin tyylistä ja omista kontakteistaan riippuen voi teoksestaan tiedottaa myös muualla missä liikkuu. En itse käytä Naamakirjaa tai Twitteriä tai mitä näitä nyt on, mutta epäilemättä siellä jokaisella on paljon tuttavia, joten tieto tilapäivityksestä ”julkaisin sitten podcastin” leviää nopeasti. Jos tuttavapiiristä sattuu löytymään saman alan aktiivisia kollegoita, niin ei liene paha tikki laittaa heille erityistä viestiä tulla kuulemaan uutta podcastia. He voivat sitten viedä viestiä eteenpäin omilla tahoillaan vaikkapa omien blogiensa kautta.

Jos podcastin tekemiseen rupeaa tiukemmalla asenteella ja pidemmällä tähtäimellä, niin ylläkerrotut ovat mitätöntä näpräämistä. Podcast on saatava omaa tuttavapiiriä laajemman yleisön tietoisuuteen – erityisesti koska omassa tuttavapiirissä ei välttämättä edes ole isommin podcastista kiinnostuneita (ainakin omalla kohdallani monet kavereistani eivät harrasta samoja asioita kuin minä, joten he tuskin olisivat kiinnostuneita harrastukseeni liittyvästä julkaisutoiminnasta). Podcastinsa listaaminen Podcasthakemistoon ja iTunesin podcast-valikoimaan ainakin periaatteessa tekevät ohjelman löytämisen helpommaksi suurelle yleisölle. Tehokkaampaa on kuitenkin mainostaa podcastiaan suoraan kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Jos harrastukseen vain suinkin liittyy mitään tapahtumia, niin sinne kannattaa painua jaettavien käyntikorttien, esitelmien pitämisen ja erikoisjaksojen tekemisen voimalla. Tärkeintä on saada näkyvyyttä, ettei oma työ putoa netin unholaan.

Lopuksi

Ensimmäisen jakson tehneenä en voi väittää puhuvani erityisen syvällä kokemuksen rintaäänellä. Tekemäni jakso oli vieläpä haastattelupohjainen, joten kokemukseni koskee vain sitä osa-alutta. Jotkin osat tässä kerrotusta perustuvat myös Genconissa kuultuihin podcastintekoluentoihin sekä eri podcastien kuuntelemiseen.

Täytyy myös myöntää, etten itse seurannut työvaiheita orjallisesti. Heti kun olin lähettänyt hyväksyttämispyynnöt sähköpostitse, rupesin tekemään linkkilistaa. Tein siis kuudennen vaiheen ennen neljättä. Teoriassa tämä säästi aikaa, koska luotin siihen, että tarkistajat hyväksyisivät materiaalini. Toisaalta tässä piili pieni riski, sillä jos olisin joutunut muuttamaan jakson sisältöä, olisi myös linkkikirjasto mennyt uusiksi. Lisäksi kun vasta jakson tekemisen jälkeen lähdin tekemään kokonaista jaksoa, ensimmäinen, viides ja kuudes vaihe vaativat odottamatta isompaa panostusta. Olennaisinta ei siis ole niinkään toimintajärjestys, vaan se, että kaikki vaiheet tulee käytyä läpi jossain vaiheessa.

Tarkoitukseni on seuraavaksi tehdä monologijakso, jossa arvioin uusia roolipelituotteita ja tehdä sen jälkeen vain yhden ihmisen haastattelu. Nämä ovat periaatteessa helpompia kuin useamman ihmisen haastattelu, joskin näiden kohdalla pitää sinne panostaa tiukemmin siihen, että sisältö on mielenkiintoista. Jaksoon kun syntyy vaihtelevuutta ja sitä kautta mielenkiintoa ihan sillä, että paikalla on useampi ääni esittämässä erilaisia mielipiteitä. Nähtäväksi tietysti jää, että toteutuvatko nämä suunnitelmat. Harrastusprojektit kun jäävät helposti muiden kiireiden jalkoihin.

Sivumennen sanoen muuten, jos sinä haluat tehdä jakson roolipelipodcastia, niin Ropeskene on varmaan valmis julkaisemaan sen. Voinen myös tarvittaessa neuvoa joissakin työvaiheissa, vaikka luultavasti netistä haalaamalla löytää enemmän kokemusta kuin mitä itselleni on vielä ehtinyt kertyä.

Tein ensimmäisen roolipeliaiheisen podcast-jaksoni, Pingviinejä ja markkinastrategioita. Seuraavassa kerron, että miten se oikein tapahtui käytännössä, jos joku muu haluaa oppia kokemuksistani. Ei tämä siis täydellinen aloittelijanopas ole, mutta toivottavaksi avuksi kuitenkin.

Asiaa on niin paljon, että jaan tämän kahdeksi blogimerkinnäksi. Tässä ensimmäisessä kerron haastattelun tekemisestä ja jälkimmäisessä julkaisuun liittyvistä asioista.

Taustatarina

Olli Kantola laittoi Ropeskene-nimisen podcastin pystyyn syksyllä 2008 ja julkaisi kaksi jaksoa. Sen jälkeen ei kuulunut mitään kokonaiseen vuoteen. Pidin kuitenkin podcastia mielenkiintoisena mediana ja tärkeänä kotimaisen roolipelikulttuurin kannalta, joten syksyllä 2009 rupesin puhumaan Kantolan kanssa Ropeskenen nostamisesta takaisin jaloilleen. Pääsimmekin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja tein haastattelun joulukuussa.

Kantolalla oli kuitenkin vuodenvaihteen tienoilla ihmissuhderintamalla mukavaa vilskettä, eikä ehtinyt tehdä mitään insertilleni. Odotin aikani, mutta kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan, rupesin jo laittelemaan kasaan omaa roolipeliaiheista podcastiani. Ehdin niin pitkälle, että tein haastattelusta oman podcastini ensimmäisen jakson, mutta en vielä julkaissut sitä. Sitten Kantola havahtui ja julkaisikin jaksoni Ropeskenessä.

Olen siis käynyt läpi koko prosessin podcastin ensimmäisen jakson tekemisestä, vaikka lopun perin materiaalini julkaistiinkin Ropeskenessä. Ja hyvä näin; mielestäni on parempi rakentaa vanhalle pohjalle, kehittää olemassa olevaa Ropeskenen brändiä ja tehdä yhteistyötä kuin lähteä liikkeelle nollista uuden roolipeliaiheisen podcastin kanssa. Tästä vauhdikkaasta julkaisutaustasta johtuen en kuitenkaan kerro, miten itse työskentelin podcastin parissa, vaan kerron oppimani perusteella miten podcastia kannattaa tehdä vaihe vaiheelta.

Raaka työ

1. Konseptin miettiminen

Ensimmäisenä vaiheena on sen miettiminen, millainen podcastin on tarkoitus olla. Esimerkkejä löytyy tietysti netistä pilvin pimein. Konseptin miettiminen auttaa tekemään työstä yhtenäistä jakson sisällä mutta myös jaksojen välillä.

Ropeskenen kohdalla jaksoja oli olemassa vasta kaksi, mutta ne vastasivat omaa näkemystäni roolipelipodcastista oikein hyvin. Tarjolla on 20 minuutin jaksoja, joissa haastatellaan roolipelaajia. Erityiseen huomioon pääsevät ne, jotka ovat tehneet jotain merkittävää roolipeliskenessä, kuten julkaisseet pelin, järjestäneet jonkin tapahtuman tai muuten vain pelanneet erityisen mielenkiintoisen kampanjan. Tyylillisesti mennään jossain ajankohtaisohjelmien ja keskusteluohjelmien välimaastossa, mutta kuitenkin selvästi täyttä huumoria välttäen.

Käytännössä Ropeskeneä on tehty vasta niin vähän, että suunnanmuutos olisi helppoa. Haastattelujen lisäksi voisi kuvitella laittavansa muutakin materiaalia, kuten esimerkiksi jonkinlaisia varsinaisen pelaamisen nauhoituksia. Kaikkiaan on siis kyse siitä, että kotimainen roolipelaaminen on niin pieni ilmiö, että se yksistään riittää rajaamaan podcastin konseptia aivan riittävästi.

2. Materiaalin tekeminen: haastattelu

Haastattelun ensimmäisenä vaiheena on tietysti haastattelun sopiminen. Tämä on yllättävän vaikeaa. Skenen nimihenkilöiden yhteystiedot on yleensä helppo löytää, mutta heidän kalenterinsa tuntuvat olevan aika täynnä. Pienempien piirien edustajat taas eivät tunnu tulevan kovin mielellään julkisuuteen. Tiedä sitten, johtuuko tämä roolipelimedioiden tuntemattomuudesta vai häpeästä omaa harrastusta kohtaan. Joka tapauksessa vedin vesiperän sekä Joensuun skenen että Mieron tutkimisen kanssa. Onneksi kuitenkin Pohjoismaisen roolipelaamisen seuran kohdalla tärppäsi.

Tietenkään haastattelu ei ole ainoa tapa tehdä podcast-sisältöä. Moni podcasteista toimii vakiotyyppien keskustelulla ainoastaan aiheen vaihtuessa jaksosta toiseen. On myös monologisia podcasteja, mutta näiden etu blogiin nähden on jo hieman kyseenalainen.

Äänittämisen kannalta välttämätöntä on lähinnä se, että nauhoituksen voi siirtää koneelle editoitavaksi. On siis mahdollista nauhoittaa joko suoraan tietokoneelle tai ensin jollekin nauhurille ja kopioida se siitä koneelle. Tietokoneelle nauhoittaminen on vaihtoehto lähinnä silloin, jos studio voi pysyä koko ajan samassa paikassa. Jos tarkoituksena on tehdä haastatteluita ympäri Suomen tai edes ympäri kaupunkia, on jonkinlainen nauhuri tarpeen. Mp3-soittimet ovat jo verrattain yleisiä ja niissä on usein myös nauhoitustoiminto; itse käytän vanhaa minidisk-soitinta.

Nauhuria tärkeämpi väline nauhoittamisen kannalta on mikrofoni. Olen itse vielä sen verran amatööri, etten rupea neuvomaan muita tässä suhteessa, mutta kehotan kenttätestaamaan mikkiä ennen varsinaista tilannetta. Käyttämäni Sonyn ECM-DS70P esimerkiksi on (käsittääkseni) tarkoitettu musiikin nauhoittamiseen, joten se kaappaa todella tehokkaasti kaiken äänen ympäristöstään. Niinpä nauhalle päätyy helposti häiriöääntä, mitä on sitten viheliäistä yrittää poistaa jälkikäteen.

Varsinaisen raakamateriaalin määrästä on myös vaikea sanoa mitään. Itse keräsin materiaalia 2-3 kertaa enemmän kuin jakson lopullinen mitta edellytti. Esimerkiksi 20-minuuttisen jakson kohdalla tämä tarkoittaa noin tunnin mittaista haastattelua. Tämä on eduksi sikäli, että monesti haastattelu vaatii vähän käynnistelyä ja keskustelun rönsyilystä voi löytyä todellisia helmiä. Jos olisin tekemässä monologijaksoa, jossa voin suunnitella puheeni hyvin etukäteen, voisin nauhoittaa vain sen verran, mitä jakson pituudeksi haluan. Kannattaa tietysti muistaa, että mitä suuremmaksi ero raakamateriaalin ja lopullisen jakson välillä kasvaa, sitä suuremmaksi kasvaa myös editointisavotta.

3. Raakamateriaalin editointi ja äänitiedoston luominen

Kun materiaali on siirretty nauhalta koneelle (oma minidisk-soittimeni ei osaa siirtää valmiita tiedostoja, joten joudun nauhoittamaan materiaalin erikseen koneelle), sitä pitää editoida. Kätevä työkalu tähän on ilmaiseksi saatavilla oleva Audacity. Kevyt editointi pitää sisällään mm. materiaalin leikkailua, uudelleenjärjestelyä ja turhien täytesanojen ”niinku” ja ”tota” poistamista. Tässä vaiheessa pitää myös päättää, että mikä raakamateriaalissa on niin tärkeää, että se on syytä ottaa myös lopulliseen versioon. Kun materiaalia on vähintään tuplamäärä tarpeeseen nähden, suuriakin aihekokonaisuuksia pitää leikata pois tai ainakin typistää rajusti.

Työmääristä on vaikea sanoa mitään. Epäilemättä työ käy sitä nopeammin, mitä paremmin oppii editointiohjelmaa käyttämään. Myös huolellisuudella on väliä: joku ehkä haluaa jättää lopulliseen versioon enemmän tilkesanoja, jotta puhe kuulostaisi aidommalta. Itseltäni meni 57 minuutin muuttaminen 20-minuuttiseksi jaksoksi jotain 6-8 työtuntia.

Kun äänitiedoston on saanut editoitua sisältönsä puolesta mieleisekseen, voi vielä jatkaa erilaisten äänenvoimakkuuteen ja -selkeyteen liittyvien parannusten parissa. Audacitylla voi esimerkiksi poistaa tasaisena jatkuvan häiriöäänen kokonaan. Itse kuitenkin teen asiat helpoksi ja ajan äänitiedoston (ilmaisen) Levelator-ohjelman läpi, joka liki maagisesti korjaa ääniraidan huomattavasti paremman kuuloiseksi. Olennaisesti Levelator tasapainottaa ääniraitaa niin, että äänekkäimpien keskustelijoiden ääntä hiljennetään ja hiljaisimpia voimistetaan. Tämän saman (ja enemmänkin) voi tehdä manuaalisesti myös Audacityllä ja joskus on parempi niin, että pystyy itse valvomaan ohjelman toimintaa. Automaatio ei ole erehtymätön.

Kun nauha on lopulta valmis, se kannattaa vielä muuttaa mp3-muotoon. Se tuntuu olevan äänitiedostoista kaikkein pienin, joten se vie vähiten palvelintilaa. Se on myös universaali äänitiedostomuoto, eli kaikenlaiset soittimet luultavasti osaavat soittaa sen. (Sivumennen mainiten Levelator syö vain wav-tiedostoja, mutta tämä ei ole ongelma, koska Audacityllä voi tehdä ensin wav-tiedoston, ajaa sen Levelatorin läpi ja sitten muuttaa tämän hiotun wav-tiedoston Audacityllä mp3-tiedostoksi.)

4. Tarkistus

Kun nauha tuntuu olevan lopullisessa kuosissaan, kannattaa vielä kuunnella se läpi. Äänivirheitä tuskin on uinut näin pitkälle, mutta on mahdollista että editoinnissa on keskittynyt enemmän yksityiskohtiin kuin kokonaisuuteen. Tällöin nauhalla voidaan esimerkiksi viitata johonkin aikaisempaan keskusteluun, joka onkin tullut leikattua kokonaan pois. Myös aiheesta toiseen siirtymisissä voi olla vakavia kynnyksiä, joka hämäävät kuuntelijaa.

Jos kyse on haastattelusta, suosittelen hyvien tapojen mukaista toimintaa, eli että nauha tarjotaan myös haastateltujen kuultavaksi ennen julkaisua. Säästyy monelta vaivalta, kun ei tarvitse jälkikäteen kärhämöidä haastatellun kanssa siitä, että saiko jotain laittaa julkisuuteen vai ei. Julkisuuden ongelma kun on siinä, että mitään sinne päästettyä ei enää saa sieltä pois.

Näin vuoden alussa tein pientä inventaariota ja huomasin, että vaikka omat laarini ovatkin tyhjentyneet Efemeroksista, niin jälleenmyyjiltä niitä vielä saa. Laitoin tarvittavat linkit lehtien omille sivuille (Ef #1 ja Ef #2). Kipin kapin kauppaan, kun näitä vielä saa!

Lukaisin joululomalla Ville Vuorelan kirjoittamat kirjat pelisuunnittelusta ja videopelisuunnittelukulttuurista. Pelintekijän käsikirja (BTJ Kustannus, 2007) on perustason käytännön opas pelisuunnittelusta, kun taas Elämäpeli (BTJ Kustannus, 2009) kuvaa enemmän Vuorelan omia kokemuksia pelisuunnittelun parissa. Kerron seuraavassa, miten ne soveltuvat ei-elektronisten ja etenkin roolipelien suunnittelemisen apuvälineiksi.

Vain siitä, mistä tietää

“Pelintekijän käsikirja ei ole akateemista höpinää vaan kertoo selkein sanoin käytännön pelisuunnittelusta. Kirja keskittyy siihen, mitä pelintekijän päässä oikeasti liikkuu – tai ainakin kannattaisi liikkua. Kirja on myös hyvä ja helppolukuinen opas niille, joita kiinnostaa pelisuunnittelu yleensä pelialan osana, ja niille, jotka ovat saaneet loistavan peli-idean mutta eivät tiedä, mistä aloittaa” (s. 13)

Vuorela aloittaa kertomalla omista meriiteistään pelisuunnittelun saralla. Listasta löytyy puolisen tusinaa roolipelejä, parikymmentä mobiilipeliä ja työn alla oleva PC-pelin käsikirjoittaminen. Harrastamispuolella näkyvät eritoten lukuisat tietokone-, rooli- ja miniatyyripelit. Työura avautui kokemuksen kautta, eli muodollista koulutusta Vuorelalla ei ole. Ei siis sikäli ole kauhean yllättävää, että Jiituomas Harviainen totesi blogissaan Vuorelan olevan tavan rivimies. Vuorelaa ei kannata ajatella kaikkitietävänä: hänellä kun ei ole isommin sanottavaa vaikkapa lautapelien suunnittelusta. Sen sijaan hänen kokemuksensa ja näkemyksensä ovat arvokkaita video- ja roolipelien suunnittelun osalta.

Roolipeleistä puhuttaessa on tietysti hyvä pitää mielessä, mitä kukin sillä termillä tarkoittaa. Itselläni kesti hetken, ennen kuin onnistuin sisäistämään Vuorelan merkityksen termille. Hänen mukaansa “roolipeli” on lähinnä sääntökokoelma, joka kertoo pelimaailman fysikaalisista lainalaisuuksista (pelimekaniikan algoritmit) ja tarjoaa maailmakuvauksen. Tähän täytyy vielä lisätä pelattavasta seikkailusta, jotta kokonaisuus on kasassa. ”Roolipeliseikkailulla on alkutilanne ja päämäärä, vaikka itse sääntökirja ei sellaista tuntisi” (s. 17). Tällainen käsitys on tietysti aivan ymmärrettävä ja pätevä lukuisten roolipelien kanssa: harva valtavirtaroolipeli pysähtyy kertomaan sitä, mistä pelissä oikeastaan on kyse. Ne vain kertovat säännöistä ja pelimiljööstä, joita voi halutessaan käyttää silloin, kun pelitapahtumat sellaista edellyttävät.

Itse kuitenkin näen roolipelin olevan lähempänä muita pelejä: Afrikan tähdessä tavoitteena on löytää Afrikan tähti ja Shadowrunissa on tarkoituksena tehdä menestyksekkäitä rikoksia isojen firmojen laskuun. Molemmilla peleillä on alkutilanne (lähtö Kairosta tai Tangerista rahojen kanssa; varustautuminen rikosta varten), säännöt toiminnasta (miten edetä Afrikan kartalla ja kaivaa timantteja; miten sumentaa valvontakamerajärjestelmä) ja loppuehto (joku löytää Afrikan tähden; rikos onnistuu tai epäonnistuu). Jo varhaisessa Dungeons & Dragons -roolipelissä oli selkeä alkupiste (ensimmäisen tason hahmot) ja kuulemma päätepistekin (hahmojen nouseminen korkeimmalle mahdolliselle tasolle).

En siis väitä, että kumpikaan käsitys roolipeleistä olisi sinänsä oikeampi, vaan haluan vain huomioida lähestymistavan merkityksen. Mitä enemmän on samaa mieltä Vuorelan roolipelikäsityksen kanssa, sitä hedelmällisempiä hänen pelisuunnitteluohjeensa epäilemättä ovat.

Näin myydään viihdettä

Pelintekijän käsikirja on suunnattu kaupallista pelintekemistä silmällä pitäen: ”Myös siinä tapauksessa, että teet peliä vain itsellesi etkä niinkään välitä muiden viihtymisestä sen parissa, ei tällä kirjalla (tai millään kirjalla) ole sinulle paljoa annettavaa” (s. 13). Vuorela kehottaa pohtimaan sitä, mistä asioista pelimotivaatio suunnittelemaasi peliin nousee ja keskittämään pelin niihin (hän antaa näistä lukuisia esimerkkejä). Hänen mukaansa aivan ensimmäiseksi kannattaa puntaroida omien taitojen, ajankäytön ja innostuksen riittämistä. Jos näissä on puutteita, ei pelintekemistä kannata edes aloittaa. Lisäksi hän esittelee työsuunnitelman, jossa pelintekeminen on pilkottu esituotanto-, tuotanto- ja jälkituotantovaiheisiin.

Esituotantoluvussa Vuorela selittää konseptointia, joka laajentaa peli-ideaa kattamalla seuraavat asiat:

• pelityyppi (videopeli, roolipeli jne.)
• genre
• kohdeyleisö
• lyhyt kuvaus pelistä ja pelaajan toiminnasta
• tärkeimmät koukut (pelimotivaatio)
• nimi tai brändi.

Tätä kehitetään edelleen tuotespeksiksi, joka sopii parhaiten videopelin työsuunnitelmaan. Vuorelan roolipeliä koskevat tuotespeksiesimerkit ovat mielestäni hieman hämääviä aiemmin mainitusta roolipelin määrittelyerosta johtuen, joten seuraavassa suluissa olevat roolipeliin liittyvät esimerkit ovat omiani:

• pelin aloitus: aloittamiseen liittyvät toimenpiteet (pelin päärakenne ja skenaarion valmistelu)
• käyttöliittymä: mitä tietoa pelistä välittyy pelaajalle (hahmolomake)
• pelaajan toiminnot: miten pelaaja voi vaikuttaa pelimaailmaan (roolipelaaminen & pelimekaniikka)
• pelaajasta riippumattomat toiminnot: sattumanvaraiset tilanteet
• viholliset: pelin asettamat vastukset (pelissä ilmenevät haasteet)
• pelin kulku: esimerkinomainen kuvaus tyypillisestä pelikerrasta (pelin rakenne)
• pelimaailman tarkennus: kuvailu (pelimaailman kuvaus)
• yhteenveto tarvittavista komponenteista: peliin tarvittavat materiaalit, kuvat, pelivälineet jne.

Jälkituotantoluvussa puolestaan on perusteet pelin julkaisemisesta ja markkinoinnista. Ei mitenkään tyhjentävä esitys, mutta ehdottomasti tyhjää parempi. Tarjolla on aukikirjoitettua perustietoa, josta on epäilemättä apua niille, jotka haaveilevat oman pelin julkaisemisesta.

Vuorelan esitys antaa pelisuunnittelulle selkeän rungon. Näitä ohjeita seuraamalla pelintekijä välttää yksityiskohtaan takertumisen sudenkuopan ja huomaa, mikä pelissä on olennaisinta. Kyse on ennen kaikkea projektinhallinnasta, mikä onkin hyvin keskeinen taito minkään julkaisun valmiiksi saattamista. Tällainen ydinasioiden selvittäminen ja niihin keskittyminen auttaa epäilemättä jokaista aloittelijaa saamaan peliprojektinsa päätökseen – myös suhteessa omaan pelintekemismotivaatioonsa. Ei ole häpeä jättää pelintekemistä sikseen ja keskittyä sen sijaan pelien pelaamiseen.

Kaikkiaan Vuorelaa pitää kiittää siitä, että hän käsittelee roolipelaamista Pelintekijän käsikirjassa niinkin laajasti kuin tekee. Suuri yleisö olisi ehkä toivonut keskittymistä reilummin videopelien puolelle, mutta näin roolipelikulttuurin kannalta tällainen opaskirja on arvokas. Tuskinpa roolipelien suunnitteluopasta olisi muuten saanut ison kustantamon kautta julkaistuakaan kuin videopelien siivellä.

Pelintekijän jälkikirjoitus

“Tätä kirjaa voi lukea kokoelmana pelialaa koskevia hypoteeseja, kyynisen pelisuunnittelijan jättiläismäisenä kolumnina tai intohimoisen pelaajan muistelmateoksena pelien rikastuttamasta elämästään ennen ja nyt.” (s. 7)

Siinä missä Pelintekijän käsikirja tarjoaa selkeän rungon pelisuunnitteluprojektille, Elämäpeli tarjoaa selityksiä sille, miksi Vuorela laati juuri tuollaiset ohjeet. Siinä missä Pelintekijän käsikirjaa voi suositella kaikille vasta-alkajille pelisuunnittelun parissa, Elämäpeli palvelee vähän kokeneemman pelisuunnittelijajoukon tarpeita.

Kunhan ensin selviytyy ensimmäisestä 50 sivusta, jotka ovat täynnään valitusta siitä, miten kauheaa kotimaisessa videopeliteollisuudessa työskentely on (muut pelialaa paremmin tuntevat eivät muuten ole kiistäneet Vuorelan kritiikkiä, pikemmin päinvastoin), pääsee käsiksi mielenkiintoisiin Vuorelan näkemyksiin peleistä. Kirjassa on hyviä huomioita kohderyhmästä, ideoiden arvokkuudesta, pelin ytimeen keskittymisestä, pelaamisen elämyksellisyydestä, roolipelien erikoislaatuisuudesta, tarinakaaren universaaliudesta ja matematiikan tärkeydestä. Kaikki tämä on esitetty Vuorelan blogista tutulla voimakkaan henkilökohtaisella äänenpainolla, mutta juuri lukijan omia ajatuksia herättelevänä materiaalina teksti on erinomaista.

Elämäpeli ei siis ole yhtä helppokäyttöinen kuin edeltäjänsä, mutta huomattavasti viihdyttävämpi; vähän kuin olisi siirtynyt luentosalista baariin (tai päässyt lukemaan jäntevän yhteenvedon Vuorelan monivuotisesta blogista). Teos myös terävöittää ja avaa Pelintekijän käsikirjassa esitettyjä näkemyksiä.

Esimerkkinä Elämäpelin laadukkuudesta lainaan tähän Vuorelan hieman ironisen kuvauksen roolipeleistä kaupalliselta kannalta. Tätä kannattaa kunkin roolipelikulttuuriin uskovan miettiä tykönään:

“Massaviihteen näkökulmasta oikeat roolipelit eli yhdessä kavereiden kanssa ilman elektronisia laitteita pelattavat sosiaaliset seikkailupelit (tämä määritelmä saa ainakin jonkin koulukunnan puristit raivoihinsa) tekevät kaiken väärin. Lyhyesti sanottuna, oikeat roolipelit ovat ummikoille vaikeasti markkinoitavia ja pelaajilleen työläitä juonellisia seurapelejä, joiden liiketoimintamalli on täysin toivoton. Paksun sääntö- ja maailmakuvauskirjan lukeminen on työlästä, eikä pelillä ole selkeää sisäänrakennettua juonta, tavoitetta tai voittoehtoa, vaan ne on kaikki keksittävä itse. Lisäksi ainakin yhdeltä pelaajalta tunnutaan vaativan kirjailijanlahjoihin verrattavaa kykyä kuvailla ympäristöä ja viedä tarinaa eteenpäin pelaajien päätösten pohjalta improvisoiden. Jos tämä ei vielä riittänyt tappamaan kysyntää, niin se että yksi ainoa roolipelikirja 5-10 pelaajaa kohti riittää, eikä käyttäjän tarvitse koskaan ostaa mitään muuta, tappaa kaupallisen tarjonnan.” (s. 85-86)