Odotellessani taittajan ja graafikon urakointia olen Shinobi no monon puhtaaksikirjoittamisen jälkeen kamppailut pääkirjoituksen kanssa. Kirjoitin ensin jotain mössöä roolipelaamisen merkityksestä, kunnes tulin järkiini. Pääkirjoitus on se kohta, jossa päätoimittaja kertoo lehden tavoitteista ja syistä sen tekemiselle – näin ainakin Efemeroksen kohdalla. Pääkirjoitus näyttäisi siis jotakuinkin tältä.
Voi Luoja, taas yksi roolipeliartikkelikokoelma! Eikö näille tule ikinä loppua? Mikä omahyväisyyden tauti tämänkin kirjoittajaa riivaa? Miksei tätä samaa tavaraa voinut julkaista Roolipelaajassa?
Annahan kun kerron.
Ensin tulivat Solmukohtakirjat, etenkin vuoden 2003 Beyond Role and Play. En koskaan jaksanut lukea sitä loppuun asti. Vaikka roolipelaamisen teoria olikin sinänsä mielenkiintoista, painopiste oli elopelaamisessa ja akateemisessa lähestymistavassa. Tekstille oli vaikea löytää mitään pöytäpelaamiseen sopivaa käytännönläheistä sovellutusta.
Sitten tuli Push, Jonathan Waltonin kokoama roolipeliartikkelikokoelma, joka pyrki kartoittamaan roolipelaamisen rajapintoja ja etäisempiä ulottuvuuksia. Pidin kokoelmasta, mutta jälleen kerran: 40 % sisällöstä oli ajatusleikin synnyttämiä pelejä. Ei kukaan pelaa niitä oikeasti. Ne kiinnostavat minua pelisuunnittelijana, mutta eivät puhuttele minua roolipelaajana.
Sitten tuli Roolipelaaja-lehti. Sain maaliskuussa Traconin yhteydessä tilaisuuden haastatella päätoimittaja Juhana Petterssonia. Hän sanoi suoraan, että käytännön pelimateriaali “ei vaan ole niin arvokasta”. Roolipelaaja profiloituu enemmän tiedotuskanavaksi ja roolipeliskenen lifestyle-aikakauslehdeksi kuin roolipelimateriaalin tarjoajaksi. Tietysti tässä vaikuttaa myös materiaalin saatavuus: Laadukasta työkalupakkitavaraa on hankalaa tuottaa sillä tahdilla kuin Roolipelaajan julkaisutahti vaatisi.
Käytännönläheisen roolipelimateriaalin julkaisemiselle näyttäisi siis olevan tilaa. Tämä aukon täyttäminen on tunnetusti hankalaa: Foorumeilla ilmestyy aina silloin tällöin aikeita tämänkaltaisten tuotteiden tekemiseen muodossa tai toisessa, mutta kovin pitkälle ne eivät kanna. Ongelmana on myös roolipelikulttuurin sirpaleisuus: Vaikka roolipelaajia yhteenlaskien on varsin paljon, miltei kaikki ovat keskittyneet vain yhteen peliin, genreen tai pelityyliin.
Efemeros on siis yksi yritys lisää tuottaa käytännönläheistä roolipelimateriaalia, joka tyydyttäisi laajemman yleisön mieltymyksiä. Valttikortteja on kolme: kirjoittajat kirjoittavat itselleen tutusta pelitavasta, tekstin oheen on koostettu selkeitä ohjeita tietyn tyylin pelaamisesta ja materiaali pyrkii kattamaan niin perinteisiä kuin modernejakin roolipelaamisen virtauksia.
Efemeroksella on myös julkaisuteknisiä tavoitteita. Muista kotimaisista roolipelituotteista poiketen tarkoituksena on kokeilla pienpainatuksen mahdollisuuksia, varastoimisen välttämistä ja tekijöiden provisiopalkkiota.
Tulevaisuus näyttää, miten hyvin nämä tavoitteet saavutetaan. Lukijoiden palautetta otetaan vastaan lehden blogisivun kautta.
