Omien artikkeleideni ensimmäiset vedokset eivät lähteneet mitenkään erityisen vauhdikkaasti käyntiin. Olin suunnitellut kirjoittavani kaksi juttua, toisen erilaisista indie-pelien tuotteistamista pelitekniikoista ja toisen vakaumuksellisesta roolipelaamisesta. Aloitin pelitekniikoista, koska uskoin sen olevan selkeämpi pala: ei tarvitsisi muuta kuin esitellä erilaisia tekniikoita. Varsin pian tämä kuitenkin osoittautui hankalaksi hommaksi, sillä vaikka informaatiosisältö olikin selkeänä päässäni, itse teksti vaikutti tylsältä. Sitä vaivasi ennen kaikkea kontekstin puute: En osannut päättää, yrittäisinkö selittää niitä tekniikoita, joita Arkkikiven suomentamissa forgelaisissa indie-peleissä on, vai niitäkö joita ylipäänsä tarinankerrontapeleissä käytetään, vai kenties tekniikoita ylipäänsä, vai johonkin tiettyyn tarkoitukseen soveltuvia tekniikoita.
Juttelin tästä sitten Eeron kanssa ja selitin, että kyse on semmoisesta työkalupakista, erilaisten tekniikoiden kokoelmasta, jolla minä lähestyn tarinankerrontapelejä. Ideana olisi vähän kuin esitellä semmoista ninja-asevalikoimaa, että kaikkea jippoa löytyy joka lähtöön. Eero nosti tämän sitten johtoajatukseksi, että mitäpä jos kirjoittaisinkin koko artikkelin populaarikuvaston ninjamestarin opetuspuhetta parodioiden. Minä olin tietysti heti mukana juonessa. Saisin tästä paitsi luonnetta muuten yksitotiseen tekstiin, myös mahdollisuuden leikitellä sillä ajatuksella, mitä yhteistä kamppailulajeilla ja roolipelaamisella on.
Inspiraatio hävisi kuitenkin pian ja visio unohtui unen lailla. Hapuilin tekstin kanssa kovasti, ennen kuin pääsin kunnolla alkuun. Se oli kummallinen kokemus, kun normaalisti voin kirjoittaa tuosta vain, ilman mitään ongelmia. Ehkä se johtui jotenkin tekstin fiktiivisestä tyylistä ja parodioivasta sävystä, jotka saivat minut empimään oikein urakalla. Puristin ensimmäisiä kappaleita kokoon vaivalloisesti ja joka välissä Eerolle saavutuksiani näyttäen. Hän antoi muutamia ohjaavia kommentteja ja ennen kaikkea kannusti minua pitämään kiinni siitä muodosta, joka tekstistä alkoi itselleni hahmottua.
Voisi kuvitella, että kun pääsee tekstistä jyvälle, olisi helppo jatkaa samalla radalla loppuun asti. Tämä kirjoitustyö osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. Lepuutin sitä päivätolkulla kovalevyllä, ennen kuin palasin sen äärelle. En isommin pysähtynyt lukemaan aikaisemmin kirjoittamaani, vaan päkersin rivi riviltä lisää tekstiä illan toisensa jälkeen. Syystä tai toisesta tämän artikkelin kohdalla ei missään vaiheessa syntynyt semmoista vaivatonta kirjoittamisen vaihetta, eräänlaista flowta, jossa vaan tykittäisi tekstiä ulkomaailman unohtuessa. Onneksi sain kuitenkin heti alussa tehtyä rungon siitä, millainen lehden sivuilla julkaistusta kokonaisuudesta tulisi, joten minun ei tarvinnut pysähtyä miettimään sitä. Vedoksen valmistuminen, joka oli puolen tusinan liuskan pituinen, oli puhdas työvoitto. Laitoin tekstin sen valmistuttua aika nopeasti sähköpostilla muille projektin parissa työskenteleville, jotta saisin palautetta ja pääsisin korjaamaan vedosta mahdollisimman pian. Kuvittelisin, että teksti vaatii vielä aika paljon työstämistä, ennen kuin se on julkaisukelpoisessa muodossa.
