En osaa sanoa tarkasti, milloin Efemeros-projekti syntyi. Kuten useimmat harrastusprojektit, se pyöri ideana varsin pitkään, ennen kuin siihen alkoi suhtautua yhtään vakavammin. Olen suunnitellut pari vuotta roolipeliä syrjäytymisen kanssa kamppailevista suomalaisista, mutta Toisten tie -projekti alkoi viime syksynä tukehtua pelitestivaiheeseen. Toisaalta sain alkuvuodesta valmiiksi Dust Devils -variantin, joten päätin tehdä jotain muuta ikään kuin välipalana. Varman päiväyksen voin antaa helmikuun lopulta, jolloin kirjoitin Eero Tuoviselle sähköpostia roolipeliartikkelikokoelman suuntaviivoista.
Kenties merkittävin inspiraationlähde oli Push-roolipelijulkaisu. Jonathan Waltonin toimittamassa lehdessä julkaistiin kolme artikkelia ja kaksi peliä. Ihastuin siihen heti, koska forgelainen indie-pelivalikoima tuntuu kasvaneen erityisesti yhden ihmeen peleistä. Sen sijaan siis, että hankkisin kokonaisen pelin vain yhden tuoreen idean vuoksi, sain yhdellä kertaa useita ideoita. Artikkelikokoelma tuntui myös sikäli järkevältä ideoiden julkaisukanavana, että tarjotun idean ei tarvitse olla kypsä ja viimeiseen asti hiottu. Tekstin tuottaminen on näin helpompaa kirjoittajalle ja toisaalta lukija saa vapaasti tehdä oivalluksia tekstin parissa. Esimerkiksi Shreyas Sampatin “tanssipeli” Mrindangam tarjoaa mielenkiintoisen elekielen, jota voisi kehittää mm. elopelin ja pöytäpelin muotojen yhdistämiseen. Push on yksinkertaisesti juuri sellainen mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä tuote, jonka halusin hankkia – ja myös tehdä. Kunhan parin viestin kuluttua ehdin laittaa tänne oman projektini toimintasuunnitelman, asiantuntijat huomaavat lukuisia yhtymäkohtia Pushin periaatteisiin ja käytäntöihin.
Toinen innoittaja oli Roolipelaaja-aikakauslehti. Sen rooli muodostui oikeastaan antagonistiseksi, koska halusin nimenomaan välttää muutamia sen ominaispiirteitä. Roolipelaajahan keskittyy ennen kaikkea pelijournalismiin, skenen glamouriin ja aihettaan kevyesti käsitteleviin artikkeleihin. Lehden ehdoton vahvuus on sen kaikkiruokaisuus, mutta tämä on myös sen vakavin heikkous: Roolipelaaja on auttamattoman kaukana käytännön roolipelikulttuurista. Sitä lukemalla ei ikinä opi ymmärtämään roolipelaamista tai roolipelaamaan. Kaipasin siis vanhan Magus-lehden henkeä: siinähän käytännönläheistä materiaalia etenkin skenaarioiden muodossa oli valtavasti. Lopputulos on se, että Magus kestää ajan armotonta hammasta huomattavasti paremmin kuin Roolipelaaja: Tänä päivänä voi ottaa 19 vuotta vanhan Maguksen ensimmäisen numeron ja pelauttaa Yön korpit -skenaarion millä tahansa valtavirran seikkailuroolipelillä. Painotan varmuuden vuoksi, etten siis kritisoi Roolipelaajaa sinänsä: Päätoimittaja Rautalahti ja myöhemmin Pettersson toteuttavat omaa visiotaan, ja lehti on epäilemättä erinomainen peliskenen uutiskanavana. Luen lehteä suurella mielenkiinnolla. Se vain ei ole sitä, mitä itse haluan tehdä.
Kolmas projektini suunnannäyttäjä on Jeff Lowerin, Judd Karlmanin ja Storn Cookin Sons of Kryos -podcast. Vaikka podcast koostuu siitä, että herrat vain jutustelevat keskenään roolipelikokemuksistaan (no, tokihan he aina välillä käyvät nauhoittamassa pelitapahtumissa ja haastattelevat pelialan väkeä), niin se on hyvin mielenkiintoista kuultavaa. Omista kokemuksista puhuessaan aihe on tiiviisti kiinni käytännön pelikulttuurissa. Jutustelun nauhoittaminen ja jakaminen netissä vaikutti niin helpolta, että ajattelin jo hetken laittaa pystyyn oman roolipeliaiheisen podcastini – kunnes sitten tajusin, millaiset laitteet, miten paljon editoimista ja ylipäänsä vaivannäköä tuollainen projekti oikeasti vaatii. Joka tapauksessa SOK:n käytännönläheisyys ja välittömyys ovat ehdottomasti sellaisia arvoja, joita haluan Efemeroksessakin noudattaa.
Neljäs esikuva, Solmukohta-tapahtumien yhteydessä julkaistut roolipeliartikkelikokoelmat, ei oikeastaan ole esikuva siinä mielessä, että olisin innostunut sen pohjalta tekemään jotain samanlaista. Olen hautonut PDF-tiedostoja kovalevylläni jo useamman vuoden, mutta en ole löytänyt tarpeeksi aikaa ja kiinnostusta lukeakseni näitä teoksia. Tähän tietysti vaikuttaa sekin, että solmukohtakirjat ovat perinteisesti varsin akateemisia ja elopelikeskeisiä: Teoreettinen lähestymistapa ja aihepiiri ovat saaneet minut pysymään loitolla. Kuitenkin Efemeros-artikkelikokoelma muodoltaan epäilemättä muistuttaa suuresti solmukohtakirjoja (mitä nyt sivumäärä on kymmenen kertaa pienempi). Solmukohtakirjoihin liittyy kyllä sellainen anekdootti, että Walton mainitsee erääksi Pushin esikuvaksi Beyond Role and Play -kirjan. Kyseinen teos on solmukohtakirjoista ainoa, joka minulla on fyysisenä kappaleena ja jota olen jaksanut lukea esipuhetta pidemmälle. Sain kyseisen teoksen käsiini Alter Egon kautta hiljan Helsinkiin muutettuani – sitä seuraavina vuosina tutustuinkin sitten indie-peleihin silloin vielä Helsingissä asuneen ja Alter Egolla vaikuttaneen Eero Tuovisen kautta.
